Love token – muiston merkki

File 2.11.2017 9.24.42

Silmiini ja saman tien käsiini osui kotikorttelin kirpputorilla peltinen ihovoiderasia, jonka päällä luki “Venäläinen koru”. Odotin sisällön olevan muovisin jäljitelmäkivin koristellun kullankimalteisen rintarossin, mutta olin ilahduttavan väärässä.

Kiikutin pikkuisen aarrelippaani oitis kassalle ja suorinta tietä kotiin, jossa sain rauhassa syventyä kuuntelemaan historian havinaa. Romanovien kalleuksista tai Fabergèn seppien mestarintöistä oltiin kaukana, mutta Venäjää oli mukana sentään viiden kopeekan kolikoiden muodossa. Rasian sisältö on todennäköisimmin silti supisuomalaista tuotantoa.

Hellästi pehmeällä paperipalalla vuoratun voidarasian löytöni koostuu rintakorusta, rannekorusta ja kahdeksasta pienestä riipuksesta. Yhtä riipusta lukuun ottamatta kaikki korut ovat hopeakolikoista tehtyjä. Suurin osa rahoista on kopeekoita, joukossa muutama ruotsalainen hopeaäyri ja kaukaisimpana vielä yksi espanjalainen peseta Alfonso XII:n poskipartaisella kuvalla.

Riipuskolikot on aikanaan hiottu toiselta puoleltaan sileiksi ja niihin on jokaiseen kaiverrettu nimi tai nimikirjaimet erilaisten koristekuvioiden kera. Tällaisia koruja kutsutaan englanninkielisessä maailmassa nimellä love tokens. Suomeksi nimitys voisi kääntyä muotoon muistoksi- tai ystävyyskorut. Nämä eivät olleet omana aikanaan kovin kalliita esineitä, vaan niitä saattoi kaiverruttaa vaikkapa markkinoilla ja antaa sitten omalla nimellä varustettuna jollekin läheiselle ystävyyttä juhlistavana pikkulahjana tai muistona merkityksellisestä tapahtumasta.

File 2.11.2017 9.26.46

Ystävyyskorut olivat muodissa 1800-luvulla, mutta vuosisadan loppuun mennessä niiden suosio alkoi hiipua. Muistoriipusten sijaan tulivat uutuutena valokuvat ja niiden myötä medaljongit, joiden sisälle kuvan saattoi tallettaa. Ajatus pysyi silti yhä samana: tämä koru on muisto, tällä korulla kannan muistoa mukanani.

Ulkoiluvoidepurkiksi naamioituneen aikakapselin sisältö on nimistä päätellen jonkin edesmenneen suomenruotsalaisen isoisoäidin nuoruuden ajoilta. Alfhid, Sigrid, Hugo ja Georg sekä salaperäinen T. S. ovat kaikki jo muuttuneet kaukaisiksi muistoiksi, jos sitäkään, samoin kuin hän, joka kaiverrutti antamansa rannekorun lukkoon “Af Didi”. Keneltä Didiltä ja millä aikeilla?

File 2.11.2017 9.25.41

Heidän kaikkien tulevaisuudessa oli tapahtuva suuria mullistuksia, sen kertoo vuosiluku 1892. Suomi oli vielä Venäjän keisarikunnan osa autonomisena suuriruhtinaskuntana. Sortovuodet alkaisivat aivan pian, edessä olisivat helmikuun vallankumous Pietarissa, keisarikunnan hajoaminen ja Suomen valtiollinen itsenäistyminen murroksineen.

Oma rahayksikkö, markka, oli ollut käytössä jo kolmisenkymmentä vuotta, mutta rupla oli kulkenut sen rinnalla vaihtelevasti enemmän ja vähemmän validina maksuvälineenä. Enimmäkseen se kuitenkin jouti alkuperäistä tarkoitustaan parempaan käyttöön. Rintakoruun valittujen kolmen kopeekan lyöntivuosiin on piilotettu viesti, jota ei kukaan enää osaa varmasti tulkita: 1876, 1879, 1882. Kolme sisarusta? Ehkä. Lasten syntymävuodet? Mahdollisesti.

File 1.11.2017 22.07.49

Korujen käyttäminen on ollut ja tulee aina olemaan paljon enemmän kuin pelkkää estetiikkaa, kaunistautumista. Meillä on Nomination ja Pandora, rippiristit ja vihkisormukset, amulettirannekorut. Kaikki ne ovat saman perheen jäseniä. “Muistona siitä päivästä, ihmisestä, harrastuksesta, lupauksesta…” Koru, kuvalla tai ilman, on vähintäänkin pieni tarina, mutta toisinaan myös osa isompaa historiallista kehystä ympärillämme.

 

Advertisements

Iso pyöreä on pienen ja rosoisen sukua

Kun Eero Aarnio avaa suunsa, siirtyy vastuu kuulijalle, saattoi yleisön joukossa kenties jonkun mielessä käväistä, kun toimittaja Sami Sykkö 26.8.2016 haastatteli häntä Designmuseossa muotoilijan tuotantoa esittelevässä näyttelyssä. Tarinankerronta oli nimittäin juuri yhtä värikästä ja valloittavaa kuin Aarnion ikoniset ja iästään riippumatta edelleen futuristiset tuotteetkin.

Tyhjästä ei tarinoita silti tarvitse kehittää, sillä lähemmäs 60 vuotta jatkuneen ja edelleen jatkuvan uran varrelle on mahtunut yhtä ja toista, kuten esimerkiksi tuoli, joka ei huonekalutehtaita kiinnostanut – ei ennen kuin Aarnio toimitti sen yleisön nähtäväksi messuille, minkä jälkeen sen halusivat kaikki. Pallotuolista muodostui Aarnion uran veturi, jonka perässä muut moninaiset tuotteet seurasivat yksi toisensa jälkeen, ollen kuitenkin kaikki selkeästi Eero Aarnio -nimisen tuoteperheen jäseniä.

“Aarnion merkitys suunnittelijana kiteytyy muodon vapauttamiseen. Hänen kokeileva suunnittelunsa hyödyntää nerokkaasti materiaalien ominaisuuksia sekä suunnittelijan omaa rajatonta mielikuvitusta.”

Designmuseon lehdistötiedotteen määritelmä Eero Aarnion suunnittelun ominaispiirteistä tuo väistämättä mieleen erään toisenkin, niin ikään 1930-luvulla syntyneen muotoilijan. Täsmällen samoin sanoin voisi nimittäin kuvailla kultasepänalan suuren suomalaisen muotoilijan, Björn Weckströmin työn olemusta.

Molemmat miehet ovat olleet muodon ja materiaalin uudistajia omalla erikoisalallaan. Aarnio toi leikkisän ja värikkään pop-ajan hengen huonekaluihin lasikuidulla ja jäntevän suoraviivaisilla linjoillaan, Weckström taas päin vastoin rikkoi koruissa totutun selkeyden ja kiiltävän pinnan rosolla ja mattapinnalla sekä yhdistelemällä näennäisesti eri maailmoista olevia komponentteja.

Yhtäläisyyksiä on muitakin, kuten esimerkiksi se, että heillä molemmilla on ollut urallaan yksi tärkeä käännekohta, aika ennen ja aika jälkeen. Weckströmillä se oli Rio de Janeiron 400-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetyn korusuunnittelukilpailun voitto Kukkiva Muuri -riipuksella 1965, Aarniolla taas Pallotuolin esittely Kölnin huonekalumessuilla 1966. Molemmmista miehistä tuli kansainvälisiä kuuluisuuksia käytännössä yhdessä yössä.

Tietty notkeus ja uteliaisuus liittyy molempien työuraan alusta asti. Sen paremmin Weckström kuin Aarniokaan eivät ole missään vaiheessa antaneet turhien rajojen kahlita työtään, vaan ovat toteuttaneet visioitaan suuressa ja pienessä. Sisustusarkkitehti, muotoilija Eero Aarnio on suunnitellut huonekalujen lisäksi esimerkiksi aterimia, munakellon, purjeveneen, saunan, valaisimia; tehnyt valokuvausta, graafista suunnittelua, sisustusprojekteja ja niin edelleen. Kultaseppä, kuvanveistäjä Björn Weckström tunnetaan parhaiten koruista ja pronssiveistoksista, mutta lisäksi hän on maalannut, suunnitellut hänkin huonekeluja ja aterimia, tehnyt lasiveistoksia, akryyliveistoksia, veistänyt marmoria… Mikään ei näytä pidättelevän näitä edelleen luomisvoimaisia multitalentteja, joille työ ja elämä ovat – no, elleivät aivan synonyymejä, niin ainakin erottamattomia. Luonnollisesti molempien koditkin voisivat näin ollen olla yhtä hyvin myös heidän elämäntyönsä museoita tai gallerioita. Etenkin heidän tapauksessaan todella pitää paikkansa, että koti on omistajansa kuva.

Erityisesti vielä yksi, jopa hiukan liikuttava yhtäläisyys näiden kahden muodonantajan urapolussa ansaitsee huomion. Se muistuttaa, että vaikka kaikessa menestyksessä tarvitaan taidon, ahkeruuden ja intohimon lisäksi pieni annos sattumaakin, tarvitaan vielä lisäksi myös “joku”.

Aarnion puheessa vilahtaa tuon tuossa eräs, joka on ollut mukana uran alusta asti hyvinä ja huonoina hetkinä, taustatukena, palautteen antajana ja käytännön apuna, nimittäin Pirkko-vaimo. Pirkko oli muusana kun tarvittiin tuoli heille kahdelle ja ehkä vähän tyttärillekin. Samasta osoitteesta löytyi apu kun tuolin pallonpyöreälle prototyypille piti keksiä valmistaja, sillä hänen perhepiiristään löytyi sekä lasikuidun taitaja että työtilaksi soveltuvan veistosalin hallitsija. Hän saa edelleenkin ensimmäisenä nähdä miehensä uusimat luonnokset ja myös kommentoida niitä. Järjestely on toiminut menestyksekkäästi jo yli 60 vuotta.

Björn Weckströmin erityislaatuisuus taas olisi saattanut jäädä huomattavasti pienemmän piirin tietoon ilman opiskelutoveri Pekka Anttilaa, joka näki Weckströmissä sen mitä häneltä itseltään ja hänen yritykseltään puuttui: kyvyn luoda jotakin aivan uutta. Sen sijaan Anttilalla oli visionäärin kaupallinen näkemys sekä mahdollisuus tuottaa Weckströmin suunnitelmia. Heistä kahdesta tuli yhtiökumppanit ja ystävät. Juuri Anttilan kannustuksesta Weckström osallistui Rio de Janeiron kilpailuun, joka tuli mullistamaan molempien elämät. Weckström ja Anttila muodostivat toisiaan täydentävän parin, jossa molemmilla oli omat vastuualueensa ja toistensa täydellinen luottamus. Yhteistyön päätti Pekka Anttilan kuolema 1985.

Hengetöntä vai sielukasta muotoilua?

Esineilläkin voi olla sielu. Hikipajoissa syntyneellä halpa- tai kopiotuotteella ei ole sielua, tai ainakaan se ei ole sellainen sielu, jota kannattaisi lähiympäristöönsä havitella. Kaunis sielu on myötäsyntyinen esineelle, joka saa alkunsa tekemisen halusta ja riemusta, joka liittyy ollakin tavalla omaan luomisaikaansa ja sen ilmiöihin kurkottaen samalla myös kohti uutta, ja jonka materiaalit ovat laadultaan käyttötarkoituksensa mittaisia. Kaunis esine on vilpitön ja sitä kehystää aito tarina.

Kaikista näistä kerroksista ei ole pakko nähdä jokaista, tuoli saattaa olla vain kaunis katsoa ja hyvä istua, koru korostaa kantajansa persoonaa oikealla tavalla. Mutta jos tahtoo nähdä, laadukas design on vielä paljon enemmän kuin muotonsa.

img_3974

On hauska yhteensattuma, että niin Aarnion kuin Weckströminkin anekdoottien aarrearkusta löytyy tarina Farah Dibasta, joka oli 1960- ja -70-lukujen superjulkkis.

Vieraillessaan puolisoineen Suomessa kesällä 1970 Persian shaahitar  Farah Diba (oikeammin Iranin keisarinna Farah Pahlavi) ihastui juhlapäivällisillä Weckströmin suunnittelemaan uniikkiin lapinkultasormukseen huomattuaan sen erään juhlavieraan sormessa. Shaahitar halusi sovittaa tätä modernia ja huomiotaherättävää korua päivällisten ajan. Kun omistaja lopulta tuli kohteliain sanakääntein pyytämään omaansa takaisin, olisi shaahitar tahtonut ostaa sen itselleen. Mutta sormuksen omistaja oli saanut sen lahjaksi miehensä äidiltä, eikä se missään nimessä ollut kaupan, ei mihinkään hintaan. Farah Diba joutui nielemään pettymyksensä, mikä ei mitä ilmeisimmin ollut hänelle kovin tavanomaista, ainakaan mitä aineellisiin asioihin tulee.

Myös Aarnion kohdalla edessä oli takaisku designiin mieltyneelle shaahittarella. Farah Diba olisi nimittäin tahtonut kaksi pallotuolia, mutta niiden yläosa olisi pitänyt sahata pois, jotta tuoleissa istujien olisi ollut helpompi seurustella toistensa kanssa. Paha vain, että suunnittelija ei ollut lainkaan samoilla linjoilla. Aarnio oli piirtänyt Pallon palloksi, ja pallona sen piti myös pysymän ja siihen jopa shaahittaren oli tyytyminen.

Vallankaappausta (1979) paenneen hallitsijaparin palatsista otetuista kuvista saattoi havaita, että Pallotuolit olivat lopulta kuitenkin kelvanneet Farahille suunnittelijan tarkoittamassa alkuperäisessä muodossaan.

Eero Aarnio Designmuseossa 25.9.2016 asti

Näyttely: loistavaa!

Nyt on vielä hetken aikaa mahdollista käydä Kansallismuseon Brilliant! -näyttelyssä.

Kansallismuseon toisessa kerroksessa on esillä 27:n eri suunnittelijan näyttävä kattaus korkeatasoisia koruja ja muita kultasepänalan töitä. Näyttelyesineiden suunnittelijat ovat Suomen Kultaseppien Liiton vuodesta 1987 alkaen vuosittain valitsemia Vuoden Kultaseppiä, jotka ovat kukin omalla tavallaan ansioituneita alansa ammattilaisia:

Matti Hyvärinen, Karl Laine, Berndt Lindholm, Raimo Nieminen, Markku Mäki, Markku Laulaja, Morris Lindblom, Jukka Ailio, Juha Janger, Alpo Tammi, Pekka Kiviluoto, Toivo Valkama, Kirsti Doukas, Arvi Kämäri, Pekka Piekäinen, Juha Koskela, Jouni Salo, Kristian Saarikorpi, Esko Lindroos, Tiina Arkko, Rauno Tynkkynen, Tony Granholm, Ari-Pekka Rantanen, Pekka Kulmala, Carina Blomqvist, Essi Pullinen, Heikki Hartikainen.

Lisäksi näyttelyn aikana Vuoden Kultasepäksi 2016 valittiin Petri Pulliainen, joka on tunnettu erityisesti teräksen ja timanttien yhdistämisestä kompromissittoman tarkoissa koruissaan.

Osa Brilliant!-näyttelyn nimistä on suurelle yleisölle tuttuja, osa vähemmän tunnettuja, mutta jokaiselta sepältä näyttelyssä olevat työt ovat näkemisen arvoisia. On mielenkiintoista ja poikkeuksellista saada yhdellä kertaa näin hyvä läpileikkaus kultasepänalan palkituista nykytaitajista Suomessa.  Näyttelyn korut eivät edusta heidän eivätkä alan koko osaamista, mutta antavat erinomaisen kuvan siitä, mitä kaikkea meillä osataan.

Korujen inspiroimat suurikokoiset valokuvavedokset näyttelytilan seinillä ovat valokuvataiteilija Susanna Majurin käsialaa.

Brilliantin yhteydessä on esillä myös Atelje Alexander Tillanderin Kansallismuseolle lahjoittama uniikkikoru Yönkuningatar, jonka on suunnitellut ja valmistanut kultaseppämestari Jouni Salo.

FullSizeRender(1)

Brilliant! on Suomen Kultaseppien Liiton 110-vuotisjuhlanäyttely, joka päättyy 1.2.2016

PS. Jatkona tälle näyttelylle suosittelen koruista ja taiteesta kiinnostuneille visiittiä Tukholman Nationalmuseum Design:iin Siellä on toukokuun puoliväliin asti avoinna taidekoruihin keskittyvä Open space – Mind Maps. Positions in Contemporary Jewellery -näyttely. Perinteisiä jalometallikoruja siellä tuskin tapaa, sen sijaan kylläkin 160 modernia taideteosta korun muodossa. Suomesta näyttelyyn osallistuu korutaiteilija Tarja Tuupanen.

Olipa kerran eräässä pohjoisessa tasavallassa suuri juhlapäivä

kuva(40)
Ilkka Mattila ja Saija Saarela (kuva: Mert Otsamo)

Tässä me nyt olemme, hiukan väsyneinä, mutta onnellisina ja ylen tyytyväisinä. Itsenäisyyspäivä on vaihtunut tavalliseksi maanantaiksi, jatkot on juhlittu ja oma koti, kullan kallis kutsuu jo. Mutta tätä ennen on tapahtunut paljon kaunista ja hyvää, pienellä jännityksellä höystettynä.


 

Itsenäisyyspäivän aamu alkoi pitkään ja hyvin nukutun yön jälkeen rauhallisissa tunnelmissa. Päätin ottaa prinsessapäivästä kaiken ilon irti, ja venyin ja vanuin vaahtokylvyssä muun perheen puuhatessa aamupalaa leppoisan pyhäpäivän aamun tunnelman vallitessa. Kirjoittelin hieman tänne blogiin, katselin tavarat iltaa varten valmiiksi ja suoriuduin hiljalleen kampaajalle.

Lyhyiden hiusten suuri etu on, että kampauksen laittoon ei montaa hetkeä kulu. Jenny teki meikin, jolle oli mietittynä jopa esikuva: Audrey Hepburn. Olin otettu.

Kun prinsessa minussa oli loihdittu pukua ja lasikenkiä vaille valmiiksi, saapui ritari harmaalla peltihevosellaan ovelle minua noutamaan.

Otsamon ateljeella oli täysi tohina. Oli pop-up -studiota, pukujen noutajaa, kuvaajaa, sovittajaa. Ompelija, Mert ja muu hoviväki tekivät kaikki töitä hihat käärittyinä, mutta syytä toki olikin. Kello raksutti…

Puku oli vielä olkatoppausten kiinnitystä ja laahuksen nappia vailla, mutta päälläni, kun asetuin kuvaajan käskyvallan alle. En osaa olla erityisen luontevasti kameran edessä, mutta ainakin asentojen suhteen sain olla täysin huoleti: Kanerva Mantila ohjasi kädestä pitäen.

Määräävä sääntö monessakin asiassa, mutta ehdottomasti ainakin poseeraamisessa on, että mitä helpommalta se näyttää, sitä vaikeampaa sen on. Amatöörilla lihastärinä alkoi alle 15 sekunnissa oikean asennon löytämisestä, mutta ei se mitään. Kameran näytöltä näin vilahdukselta taideteoksen, jonka mallina olin itse äsken horjunut. En olisi milloinkaan, koskaan enkä ikinä uskonut, että minusta voi saada sellaisen kuvan aikaiseksi! Siihen vaadittiin oikea puku, korut, hiukset, meikki, kuvaaja, valot ja luultavasti myös taikuutta. Kuvaaminen otti aikansa, mutta se aika kannatti käyttää.

Ihan lopuksi meistä otettiin vielä uljaan kavaljeerini kanssa yhteiskuva. Hän edusti isoisänsä perintöfrakissa, jonka vaatturintyötä Mertin rakastettava ompelijaystävä Irja ylisti maasta taivaaseen. Frakki oli menneen maailman professorin lähes jokapaikanvaate, mutta nykypäivänä se on arvokas ylellisyyskappale – ei pelkästää laatunsa, vaan myös muistoarvonsa ansiosta. Pääsiköhän se nyt ensimmäistä kertaa Presidentinlinnaan? Tuskinpa sentään, päätellen kaikista kunniamerkeistä, joita se on kantanut.

Viimeisten ompeleiden jälkeen meillä alkoi olla hiukan kiire kotiin, jossa oli vielä päällysvaatteet,kutsu, henkilöllisyystodistukset ynnä muuta pientä juhlatarviketta. Minuutteja kutsuun merkittyyn aikaan oli jäljellä 53 kun pääsimme kotiin mellakka- ja ratsupoliisipartioiden ohi. Niiden ja mielenosoittajien näkeminen juuri silloin tuntui, sivumennen sanoen, hyvin ristiriitaiselta ja surulliseltakin.

Kotona juhlavaatteet huippuvauhdilla päälle, pari kulausta vettä koneistoon ja samoilla vauhdeilla takaisin ulos ja siellä odottavaan taksiin. Olisikohan silloin ollut kutsuaikaan noin 25 minuuttia. Eihän se riittänyt. Taksinkuljettaja ei oikein tiennyt mikä olisi viisain reitti, oli jonoja ja katusulkuja ja perillä odotetusti aikamoiset ruuhkat. Viimeinen kortteli olikin syytä tikittää jalkaisin pikkutihkussa ja aikamoisessa tuulessa.

Linnan ovella viimein uskalsin hengittää pari vetoa. Melko varmasti olimme lopulta kohteessa yli kolmen viikon matkan jälkeen.


 

 

Ihan ensimmäinen vaikutelma Linnasta oli luontevan ystävällisesti käyttäytyvä henkilökunta. Kaikki olivat niin pakottomasti ystävällisiä, että kirjavaan asiakaspalveluun sopeutunut kansalainen lähes liikuttui. Linnassa tuli oitis tervetullut olo.

Lämmintäkin oli, kuten olemme usein kuulleet itsenäisyyspäivän vastaanotolla olevan. Mutta se jonotus kättelyyn, se ei kestänyt ollenkaan niin kauan kuin olin etukäteen kuvitellut. Ei se ainakaan pitkältä ajalta tuntunut, sillä kanssajuhlijoiden eleganssi oli kuin paraskin 3D-lähetys. Milloin muulloin muka Suomessa pääsee näkemään niin paljon kaunista ja huoliteltua pukeutumista, kampauksia ja harkittuja koruja yhdellä silmäyksellä?

Kättelyvuoro oli se, mihin asti olin mielessäni aina pysäyttänyt filmin, kun olin ajatellut juhlia. Ja se vuoro, kuulkaas, tulee sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta juuri kun olet sopeutunut lämpimään, tasaisesti eteenpäin nytkähtelevään jonoon, jossa välillä vähän astutaan helmoille, vaivihkaa taputellaan otsaa taskuliinalla ja sivumennen varistetaan portaille jokunen kimaltava paljetti.

Keskityin niin kovin olemaan kompastumatta punaisella matolla, etten ole ihan varma muistinko edes sen ainokaisen vuorosanan, joka isäntäparille pitää säällisyyden nimissä lausua, “hyvää itsenäisyyspäivää”. Ellen muistanut, niin tässä se tulee ainakin nyt jälkikäteen: Hyvää itsenäisyyspäivää! Isäntä oli vakava, emäntä sydämellisen sädehtivä tervehtiessämme. Ja niin olimme saapuneet juhliin.

Mutta mistä se kompastumiskammo oikein tulee? Muutenhan käsipäivässä ei mitään suurta darmatiikkaa ole, vaikka käteltävänä on itse presidenttipari. Me täällä tasavallassa olemme aika järkevää väkeä, emmekä hassahda valtionpäämiehistä kuten kuningaskunnissa näyttää tapahtuvan. Tärkeä ja arvokas tilanne se silti luonnollisesti on, saada henkilökohtainen tervetulotoivotus niin korkealta taholta.

Katsoin yhden kerran jälkikäteen sisääntulomme liikkuvana kuvana, ja olisin voinut purra nilkkaani. Ryhti! Että enkö nyt juuri sen hetken olisi voinut pitää lihaskorsetin piukkana ja rentoutua vaikka pari minuuttia myöhemmin? Noh, mitä tehdä? Oppitunti sekin. Jossakin varmasti järjestetään ryhtikoulutusta myös aikuisille eikä vain mallitähteydestä haaveileville tyttösille. Armeijansa käynyt kavaljeerini suoriutui osuudestaan tyylikkäästi, ja sitten pääsimmekin yhdessä punaista mattoa ja sen vieressä tervehtivän henkilökunnan muodostamaa kujaa pitkin tutustumaan Presidentinlinnan sokkeloihin.

Ensimmäinen kohteemme oli Atrium, jonne minulle oli sovittu MTV:n haastattelu suoraan nettilähetykseen. Muutaman harharetken jälkeen osuimme oikeille portaille, jotka olivat paljon kapeammat kuin mitä olimme etsineet. Ylipäätään tilat olivat toinen toistaan kauniimpia, mutta niiden välillä siirtyminen tapahtui usein kapeiden väylien kautta. Kameli ja neulansilmä käväisivät välillä mielessä, mutta verkkainen eteneminen sopi hyvin. Nyt ei enää ollut kiire.

En yhtään tiedä miten haastattelu sujui (jos joku on sattunut kuulemaan, niin palautetta saa antaa), mutta tutusta ja mieleisestä asiasta puhuu ilokseen kun tilaisuus tarjoutuu. Haastattelun jälkeen olimme vapaita tutkimaan Linnan ihmeitä. Kaunista arkkitehtuuria enemmän olin tosin kiinnostunut ihmisistä ja heidän pukeutumisestaan. Siitä ehkä tarinoin toisen kerran enemmän.

Tunnelma linnassa? Tunnelmaa joutuu väistämättä kuvaamaan kliseisellä ilmauksella lämmin ja välitön. Sitähän se oli. Ken muuta väittää, on ollut toisissa bileissä. Yhteinen kutsu ja yhteinen juhlapäivä yhdistivät Linnan kuningattaret ja prinsessat, herrat ja narrit kepeää small talkia harrastavaksi (juhla-)kansaksi.

Juomista ja ruuista luultavasti kotisohvilla tiedetään enemmän kuin mitä minä osaan kertoa. Päivän kiireissä ja jännityksessa syömiset jäivät nimittäin niin vähiin, että juhliin päästyä vatsalaukku oli noin rusinan kokoinen. Kumma kyllä sinne mahtui silti melko monta lasia mainiota mustikkalimonadia, joka ei ollut liian makeaa, ei liian hapokasta. Siitä saattaa tulla meille joulunajan uusi juhlajuoma.

Olin niin surkea peluri, että en maistanut edes Linnan kuuluisaa boolia. Vahvaksi ja greippiseksi sitä väitettiin, mikä tieto oli ihan riittävästi informaatiota minulle.

Juustot, kalakakku ja kylmät pikkupurtavat voin sentään kokemusperäisesti todistaa mainioiksi. Muukin tarjottava näytti herkulliselta. Etenkin sen vuosittain vaihtuvan täytekakun kohdalla kaipasin kipeästi doggy bagia. Ellen Svinhufvud oli tietenkin klassikkokakkuna toinen tarjokas.

kuva(38)
Kalevalaisten Naisten Liiton toiminnanjohtaja Sirpa Huttunen katselee kanssani kaihoisasti parketille

Tanssia tyydyimme seuraamaan turvallisen välimatkan päästä. Puolisolleni on siunaantunut sama vaiva kuin itselleni, eli kaksi vasenta jalkaa. Sellaista sattuu, mutta ristinsä kullakin. Sitä paitsi kaunis, suurenmoinen, ylellinen pukuni ei olisi laahuksineen ollut tanssiparketilla toisten parien jaloissa parhaimmillaan.

Pakko kai nyt silti tunnustaa, että runsaan silkisamettilaahuksen olisi kyllä saanut nostettua napilla ylös, joten puvun syyttäminen oli vähän epäreilua. Alkoi ihan kaduttaa.

Kuten edellisestä kävi varmasti kyllin hyvin ilmi, olen äärettömän tyytyväinen iltapukuuni. Se on suunnittelijansa näköinen ja se on minun näköiseni. Se tekee oikeutta koruilleni ja korut puvulle. Kumpikaan meistä, ei Mert Otsamo enkä minä, joutunut tekemään yhden yhtäkään kompromissia. Kaikki asupalapelin osaset loksahtelivat kohdilleen kuin kalliin kellon koneistossa. Vähän kiire tuli, mutta eikös niin kuulu tullakin? Pieni adrenaliinitilkka veressä pitää vireänä.

Sain asustani runsaasti kiitosta, mikä hivelee ketä tahansa. Positiivinen huomio on myös kiitos suunnittelijalle hyvin tehdystä työstä ja ammattitaidosta. Sattumaltahan ei synny mikään.

Juhla kaikkineen oli minulle ja puolisolleni hieno ja ainutlaatuinen yhteinen kokemus. Arvostamme saamaani kutsua suuresti. Sekin on kiitos tehdystä työstä. Samalla se kannustaa eteenpäin. Näin uskon monen muunkin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolle työnsä ansiosta kutsun saaneen kokevan.

Kiitos tästä.


kuva(37)

Tuhkimokengät ovat visusti tallessa. Eihän sitä koskaan tiedä.

Juhlissa Lizin kanssa

kuva(36)

Yhtä juhlan elementtiä en ole vielä esitellyt ollenkaan. Se on Liz.


 

Kun sain kutsuni Linnaan, mietin tietenkin ansioitani sen saamiseen. Pienessä kuvassa tarkastellen sain sen oletettavimmin Kalevalaisten Naisten Liiton juhlavuoden korun suunnittelusta.

Laajemmassa kontekstissa taas katson edustavani juhlissa ammattikuntaani yleisemminkin. Me korualan ihmiset  olemme mukana suomalaisten arjessa ja juhlassa, mutta yleensä työmme kautta vain hiljaisina taustavaikuttajina. Se on hyvä osa, mutta aina hienompaa, jos vihkisormusten tai ristiäislahjan hankintavaiheessa muistetaan, että jokaisen korun on joku suunnitellut ja valmistanut.

Meillä on Suomessa edelleen elinvoimaista pienemmän ja suuremman mittakaavan korunvalmistusta, vaikka moni perinteinen käsityöala kuihtuu hiljalleen pois. Yhä voi tilata sepältä uniikkina juuri sellaisen korun kuin toivoo, antaa suunnittelijan ideoida, tai sitten voi mennä kultasepänliikkeeseen ja valita tiskiltä kotimaisen korun, jonka laadusta valmistaja vastaa omalla maineellaan. Tätä tietoutta kutsu Linnaan on omalta osaltaan nostamassa esiin, ja siksi se on erityisen hieno ele.


 

Kunnioituksesta kansainvälisintä korumuotoilun tähteämme, tänä vuonna 80 vuotta täyttänyttä kuvanveistäjä, professori Björn Weckströmiä kohtaan valitsin omien korujeni seuraksi hänen suunnittelemansa majesteettisen Liz-sormuksen.

Weckström on suunnitellut tämän keltakulta- ja ametististisormuksen vuonna 2013  Lapponia Jewelryn suunnittelijauransa 50-vuotisjuhlavuodeksi. Liz-sormusta on valmistettu seitsemän kappaleen numeroitu sarja, josta oma yksilöni on numero neljä. Kannan sitä ylpeästi ja kiitollisena Björn Weckströmille hänen alan hyväksi tekemästään työstä. Lapponia on yhä edelleen tunnetuin suomalainen korubrändi maamme rajojen ulkopuolella.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

 

Ammattilaisten käsissä

kuva(35)

Kutsu itsenäisyyspäivän vastaanotolle Presidentinlinnaan on antanaut kerrankin hyvän varukkeen lelliä itseään monella tavalla. Ei niin, etteikö sitä olisi lupa muutenkin tehdä, mutta aika usein arkinen aherrus jyrää hemmotteluhoitojen yli.

Viimeisen viikon ennen juhlaa aloitin kampaamokäynnillä.

Kenelle nainen soittaa ensimmäiseksi saatuaa tärkeän kutsun, ystävälleen vai kampaajalleen? Tämä nainen ei joudu tekemään vaikeaa valintaa, sillä nämä kaksi määrettä henkilöityvät onneksi yhteen ja samaan ihmiseen. Muovaamon Paula Auvisen kanssa olemme jakaneet elämän erinäisä käänteitä kaukaisista Katri Valan koirapuiston jengin ajoista asti, joten hänhän se taas kääri hihat, kun pyöryläisen pään piti saada hyvä leikkaus ja kaunis väri. Maanantaina hoidettiin alustava työ, sunnuntaina sitten viimeistellään kutrit ojennukseen.

Tiistaina kävin kauneushoidossa taputeltavana ja hierottavana. Ihan rehellisesti sanottuna en usko siitä ulkoisesti valtavasti kaunistuneeni, mutta pimeääkin pimeämpänä vuodenaikana tuulien ja sateiden riepottelema ihmispolo ei juuri sen paremmin voi kuluttaa tuntia elämästään. Ulos astui rentoutunut ja kuin pidemmälläkin lepolomalla käynyt naisihminen.

Keskiviikkona tein pikkuhankintoja, huulipunaa, sukat ja jotain muuta pientä, mutta (muka) täysin välttämätöntä kosmetiikkaa. Lellimisviikon hengessä tietenkin.

Torstaina oli viikkoni viimeinen työmaapäivä, sillä perjantai oli nuijjittu täyteen muuta ohjelmaa.

Perjantaiaamu alkoi Mertin kanssa Huomenta Suomen lähetyksessä puvuista ja koruista jutustellen, mikä oli luonnollisesti erinomaisen mukavaa. Studiolta suuntasin suoraan Lahteen, missä Studio Töyrylän Teemu Töyrylä otti juhliin tekemästäni korusetistä ihan oikeat studiokuvat. Korukuvaus on sen verran oma taiteenlajinsa, että oli ehdottomasti oikea ratkaisu turvautua tosiammattilaisen apuun – kuten sivumennen sanoen aika useassa muussakin asiassa on. Kuvauspäivän jälkeen olin asiasta entistäkin vakuuttuneempi. Sen verran montaa alustaa, heijastinta, taustaa ja valoa päivän mittaan aseteltiin pikkuisen kohteen ympärille, jotta tulos oli toivottu.

Illalla oli puvun viimeinen sovitus. Mittatilausvaate jos mikä on juhlaa. Tässä vaiheessa kalenteria sovitukseen sisältyi juhlantunnun lisäksi toki myös jännitysmomentti. Puvun elementit ovat teknisesti haastavat. Ne on harsittu ja ommeltu käsin aika monta kertaa ennen kuin oli sen vihoviimeisen sovituksen aika. Vasta sovittaminen kertoisi, onko suunnittelijan vielä kerran otettava neula käteen ja jäätävä yöksikin ompelemaan… Ja tulos:

Työtunnit ovat kannattaneet, voi miten ne ovatkaan kannattaneet! Nyt enää helma valmiiksi

PS. Lauantaina päivällä, vähän ennen kynsieni laittoa, tuli viesti että puku on valmistunut. Tässähän aletaan olla valmiita juhlaan!

 

 

Pukujen lähteillä

Tiedotusvälineitäkin alkaa kiinnostaa, mitä Linnan juhlissa tulee näkymään. Oli hauska yllätys löytää tuttuja juttuja Mert Otsamon ateljeesta päivän Iltalehden Tyyli.com -saitilta.

Kenenkähän puku mahtaa olla juuri työn alla..?

 

kuva(34)

Sillä välin kun Mert ompelee neula kuumana, keksivät ennakkoluulottomat asiakkaat rekissä roikkuvalle esiintymisasulle uusiokäyttöä: Tällähän voi treenata kättelemistä!

 

Mitä ilman iltapuku ei voi valmistua?

kuva-1

 

Vaikka Otsamon ateljeessa oltaisiin miten pitkällä, ilman erästä pientä, heistä riippumatonta asiaa iltapuku ei voi valmistua. Paino sanalla “pientä”.


 

Ilman oikean korkuisia juhlakenkiä puku ei tule valmiiksi, koska a) helman pituus ja b) kantajan ryhti. Jalkani suomalaisittain keskimääräistä pienempi koko taas aiheutti sen, että Helsingistä en onnistunut löytämään oikeanlaisia juhlakenkiä, vaikka kiveäkään ei jätetty siinä puuhassa kääntämättä.

Jottei totuutta tulisi vääristeltyä, niin pienuuden lisäksi on syytä painottaa myös oikeanlaisuutta. Muutamat sopivan kokoiset avokkaat sentään oli tarjolla. Ne eivät valitettavasti kuitenkaan yltäneet iltapuvun asettamalle vaatimustasolle.

Pakkotilanne ajaa ihmisen epätoivoisiin tekoihin. Tällä kypsällä iällä taivuin tekemään elämäni ensimmäisen tilauksen ulkomaisen nettikaupan kautta, niin vannoutunut henkilökohtaisen asiakaspalvelun kannattaja kuin olenkin. Ja vielä kengät!

Olisin kovin mielelläni suosinut suomalaista edes vähittäismyyjänä, mutta aina eivät toiveet toteudu. Sellaista vakaumusta ei voi keneltäkään kuluttajalta vaatia, että hän ostaisi epämieluisan tuotteen vain kotimaisuuden vuoksi. Ja tällä kertaa sellaistakaan vaihtoehtoa ei siis olisi ollut tarjolla.

Niin tässä sitten kävi, että alle viikon mittaisen tuskaisen odottelun palkitsi paketista paljastunut kenkäpari, joka sujahti jalkaan kuin lasikenkä Tuhkimolle. Näinhän ei tosielämässä tapahdu koskaan, mutta nyt tapahtui. Minulla on juhlakengät, jotka eivät putoa jalasta ja jotka näyttävät siltä miltä pitääkin. Kiitos, Italia, kengistäsi.

Puvun viimeistä edeltävä sovituskerta on takana oikeilla koroilla seisten. Vähän säätöä vielä sieltä ja täältä, milli pois, helma oikean mittaiseksi… Täydellisesti kantajalleen istuva vaate ei olekaan sellainen, joka nuolee jokaista mutkaa, vaan sellainen, joka korostaa ja piilottaa, lisää tai vähentää vartalon muotoja tarpeen mukaan, näyttäen silti sopivan kuin hansikas. Muun muassa sen olen oppinut tämän kolmen viikon mittaisen pukumatkan aikana.

Kohta tämä seikkailu on ohi, mutta kylläpä se onkin ollut ihana.

 

Kääty

kuva(28)

Tässä se on. Koru.


Ilokseni voi kertoa, että korusta tuli sitä mitä haaveilinkin. Työhön ryhtyessäni minulla oli lopullisesta käädystä mielikuva, mutta ei tarkkaa tietoa millä muodolla sen toisin ilmi.

 

kuva(20)

 

Lähdin suunnittelussa liikkeelle jo aiemmin summittaisesti hahmottelemastani kolmiulotteisemmasta käädystä. Sitäkin olisi voinut kehittää pidemmälle, mutta valitsin kuitenkin toisen lähestymisen.

 

kuva(30)

Korun voi luonnostella paperille tai rakentaa tietokoneen näytölle, mutta oikean koon se saa vain kokeilemalla luonnossa. Paperimalli auttaa, vaikka sekin kaipaa seurakseen annoksen hyvää mielikuvitusta.

Tämä vaihe oli harvinaisen tuskaton. Kappaleiden koot tulivat kertakokeilulla valmiiksi.

 

kuva(32)

Oikeiden osien kanssa alkoi lopullisia päätöksiä vaativa sunnittelu.

Vähän alkeelliseltahan tämä saattaa näyttää, mutta jotenkin hahmomalli oli rakennettava sovitettavaan kuntoon, jotta uskalsin aloittaa varsinaisen valmistuksen. Taas piti kuvitella ainakin kolme neljäsosaa.

Käädyn tekeminen itselle on hitusen verran kinkkisempää kuin metalliselle kaulan prototyypille, jollaisia sepät yleensä käyttävät apuna jäykkien kaulakorujen valmistuksessa. Mutta kun kerrankin tein itselleni, halusin korun olevan tarkalleen sopiva, enkä siksi käyttänyt rautakaulaa vaan omaani mallina. Liikkuvia liitoksia lisäämällä kaulakäädystä olisi tullut helpommin istuva, mutta myös aavistuksen toisen henkinen.

 

kuva(23)

Kun olin tehnyt päätökseni kappaleiden järjestyksestä ja asemoinnista, uskalsin juottaa keskelle tulevat osat yhteen. Tässä vaiheessa niiden taustat ja sivut oli jo hiottu, koska hionta oli helpointa tehdä suorille ja irrallisille paloille. Olin myös päättänyt mihin kohtiin käädyssä tulisi liitokset ja miten osat kiinnittyisivät toisiinsa. Kun mittakaava on pieni, korukokoinen, on olemattomiltakin tuntuvilla yksityiskohdilla suuri vaikutus lopputulokseen.

 

kuva(25)

Kenenkään dekoltee ei ole suora lätty, joten sellaiseksi ei voinut jäädä korukaan. Taivutus, sovitus, taivutus, sovitus… Haastetta toi se, että en voinut olla täsmälleen varma siitä, miten koru tulisi istumaan puvun kanssa tai mikä pituus olisi optimaalisin.

 

kuva(33)

Hahmo on jo olemassa, mutta valmiiksi koruksi vielä matkaa.

Lenkkien paikat ja kaarevuuden tarkentaminen olivat istuvuuden kannalta tärkeitä yksityiskohtia, mutta niin oli pintojen viimeistelykin. Hioin päällipinnat käsin muutamaa eri karkeutta olevilla hiomapapereilla, joista hienoimman jälkeen pinnoista näki jo kuvansa. Pohjatöissä ei kannata oikoa, ellei halua katua loppukiillotuksen jälkeen. Se on nimittäin totuuden hetki, joka paljastaa kaiken.

 

kuva(26)

Tämä kakku on leivottu kiillotuslaikoista ja hiomavahasta.

kuva(27)

Tältä näyttää lopulta valmis, käsin hiottu pinta vastapestynä. Vanhat peilit tehtiin hopeasta, muistan aina tässä vaiheessa.

Kiillotuksen, pesun ja kuivauksen jälkeen koru on viimeistä silausta vaille valmis. Lopulliseksi pinnaksi valitsin värin vuoksi kultauksen. Tietysti hienointa olisi ollut tehdä kääty kokonaan kullasta, mutta jospa tätä yksilöä kohdellaan armollisesti prototyyppinä, jolle pienoinen huijauskin on salllittua.


Korun valmistus on kiehtovaa, mutta varsinainen koukku on nähdä oman suunnitelmansa, haaveensa oikeastaan, muttuvan todeksi. Etenkin tämä koru oli haaveen toteuttamista, sillä jo Välke-korua suunnitellessani jäi nälkä muokata teemaa eteenpäin. Parhaimmillaan käykin juuri niin, että yksi työ johdattaa seuraavaan. Koska kultaseppä kuitenkin tekee aniharvoin koruja vain itselleen,  olisi ilman tätä erityistä tilaisuutta tämä koru jäänyt luultavasti ikuisesti unelmiin. Toisaalta jos en olisi koskaan haaveillut siitä, en olisi tehnyt sitä nytkään.

“If you can imagine it, you can achieve it.”

(William Arthur Ward)

Linnan kundit

_MG_5518 (1)

 

Siinä kun nainen (minä) mellastaa juhlien tiimoilta mekkojen, kenkien, laukkujen, meikkien, hiusten ja kynsien kanssa kauneusmarkkinoilla kuin viimeistä päivää, voi mies (mieheni), kävellä kaapille, todeta frakin odottavan paikallaan ja keskittyä tärkeämpiin asioihin, kuten ojentautua sohvalle kuuntelemaan musiikkia (Trio Töykeät).

Juhlaetiketti sallii miehille aika vähän liikkumavaraa vaatteiden suhteen, vaikka toki itsenäisyyspäivän juhlissa on välillä nähty myös frakki-tumma puku-kansallispuku -linjasta erottuvaa pukeutumista. Mutta mikä on Duudsoneille ja Tampere-talolle passelia, ei välttämättä toimi Presidentininnassa ja normatiivisempaa elämää viettävän mieshenkilön yllä.

Itsenäisyyspäivä olkoon näin ollen tälle frakkimiehelle päivä, jona ilmaisunvapautta tuodaan esille vain kuiskaten, ei huutaen. Jotain pientä omaa pitää siis kuitenkin saada mahtumaan mukaan, vaikka sitä eivät muut edes huomaisi.

Hän toivoi, että saisi asuunsa jollakin tapaa mukaan suunnittelemani Jussi-korun, alun alkaen suomalaisuuden symboliksi Sisun nimellä tehdyn.

Puukkoaihe toimii hyvin kansamme vertauskuvana, sillä meillä se ei ole ensimmäiseksi väkivallan väline, vaan jokaisen kädessä kuluva yleistyökalu, jolla on paikkansa jo kansallispuvuissammekin. Puukollahan sinnikäs rakentaa vaikka talon. Parhaimmillaan puukko myös on taideteos, sepän ammattitaidon osoitus. Meillä puukon voi antaa lahjaksikin, toisin kuin monessa muussa maassa. Tulkitsen sen johtuvan luottamuksesta: kukapa viholliselleen puukon lahjoittaisi?

Niinpä mieheni tulee tekemään pikkuruisen etikettirikkeen käyttämällä frakkipaidassaan kultaisten kalvosinnappien sijasta hopeisia – ja tietenkin puolisonsa suunnittelemia puukkoaiheisia sellaisia. Ovela kettu: Duudsonit joutuivat juhlimaan ilman helavöihinsä kuuluvia puukkoja, mutta tämä mies aikoo pitää asunsa kokonaisena, teräaseineen kaikkineen.