Kääty

kuva(28)

Tässä se on. Koru.


Ilokseni voi kertoa, että korusta tuli sitä mitä haaveilinkin. Työhön ryhtyessäni minulla oli lopullisesta käädystä mielikuva, mutta ei tarkkaa tietoa millä muodolla sen toisin ilmi.

 

kuva(20)

 

Lähdin suunnittelussa liikkeelle jo aiemmin summittaisesti hahmottelemastani kolmiulotteisemmasta käädystä. Sitäkin olisi voinut kehittää pidemmälle, mutta valitsin kuitenkin toisen lähestymisen.

 

kuva(30)

Korun voi luonnostella paperille tai rakentaa tietokoneen näytölle, mutta oikean koon se saa vain kokeilemalla luonnossa. Paperimalli auttaa, vaikka sekin kaipaa seurakseen annoksen hyvää mielikuvitusta.

Tämä vaihe oli harvinaisen tuskaton. Kappaleiden koot tulivat kertakokeilulla valmiiksi.

 

kuva(32)

Oikeiden osien kanssa alkoi lopullisia päätöksiä vaativa sunnittelu.

Vähän alkeelliseltahan tämä saattaa näyttää, mutta jotenkin hahmomalli oli rakennettava sovitettavaan kuntoon, jotta uskalsin aloittaa varsinaisen valmistuksen. Taas piti kuvitella ainakin kolme neljäsosaa.

Käädyn tekeminen itselle on hitusen verran kinkkisempää kuin metalliselle kaulan prototyypille, jollaisia sepät yleensä käyttävät apuna jäykkien kaulakorujen valmistuksessa. Mutta kun kerrankin tein itselleni, halusin korun olevan tarkalleen sopiva, enkä siksi käyttänyt rautakaulaa vaan omaani mallina. Liikkuvia liitoksia lisäämällä kaulakäädystä olisi tullut helpommin istuva, mutta myös aavistuksen toisen henkinen.

 

kuva(23)

Kun olin tehnyt päätökseni kappaleiden järjestyksestä ja asemoinnista, uskalsin juottaa keskelle tulevat osat yhteen. Tässä vaiheessa niiden taustat ja sivut oli jo hiottu, koska hionta oli helpointa tehdä suorille ja irrallisille paloille. Olin myös päättänyt mihin kohtiin käädyssä tulisi liitokset ja miten osat kiinnittyisivät toisiinsa. Kun mittakaava on pieni, korukokoinen, on olemattomiltakin tuntuvilla yksityiskohdilla suuri vaikutus lopputulokseen.

 

kuva(25)

Kenenkään dekoltee ei ole suora lätty, joten sellaiseksi ei voinut jäädä korukaan. Taivutus, sovitus, taivutus, sovitus… Haastetta toi se, että en voinut olla täsmälleen varma siitä, miten koru tulisi istumaan puvun kanssa tai mikä pituus olisi optimaalisin.

 

kuva(33)

Hahmo on jo olemassa, mutta valmiiksi koruksi vielä matkaa.

Lenkkien paikat ja kaarevuuden tarkentaminen olivat istuvuuden kannalta tärkeitä yksityiskohtia, mutta niin oli pintojen viimeistelykin. Hioin päällipinnat käsin muutamaa eri karkeutta olevilla hiomapapereilla, joista hienoimman jälkeen pinnoista näki jo kuvansa. Pohjatöissä ei kannata oikoa, ellei halua katua loppukiillotuksen jälkeen. Se on nimittäin totuuden hetki, joka paljastaa kaiken.

 

kuva(26)

Tämä kakku on leivottu kiillotuslaikoista ja hiomavahasta.

kuva(27)

Tältä näyttää lopulta valmis, käsin hiottu pinta vastapestynä. Vanhat peilit tehtiin hopeasta, muistan aina tässä vaiheessa.

Kiillotuksen, pesun ja kuivauksen jälkeen koru on viimeistä silausta vaille valmis. Lopulliseksi pinnaksi valitsin värin vuoksi kultauksen. Tietysti hienointa olisi ollut tehdä kääty kokonaan kullasta, mutta jospa tätä yksilöä kohdellaan armollisesti prototyyppinä, jolle pienoinen huijauskin on salllittua.


Korun valmistus on kiehtovaa, mutta varsinainen koukku on nähdä oman suunnitelmansa, haaveensa oikeastaan, muttuvan todeksi. Etenkin tämä koru oli haaveen toteuttamista, sillä jo Välke-korua suunnitellessani jäi nälkä muokata teemaa eteenpäin. Parhaimmillaan käykin juuri niin, että yksi työ johdattaa seuraavaan. Koska kultaseppä kuitenkin tekee aniharvoin koruja vain itselleen,  olisi ilman tätä erityistä tilaisuutta tämä koru jäänyt luultavasti ikuisesti unelmiin. Toisaalta jos en olisi koskaan haaveillut siitä, en olisi tehnyt sitä nytkään.

“If you can imagine it, you can achieve it.”

(William Arthur Ward)

Advertisements

Linnan kundit

_MG_5518 (1)

 

Siinä kun nainen (minä) mellastaa juhlien tiimoilta mekkojen, kenkien, laukkujen, meikkien, hiusten ja kynsien kanssa kauneusmarkkinoilla kuin viimeistä päivää, voi mies (mieheni), kävellä kaapille, todeta frakin odottavan paikallaan ja keskittyä tärkeämpiin asioihin, kuten ojentautua sohvalle kuuntelemaan musiikkia (Trio Töykeät).

Juhlaetiketti sallii miehille aika vähän liikkumavaraa vaatteiden suhteen, vaikka toki itsenäisyyspäivän juhlissa on välillä nähty myös frakki-tumma puku-kansallispuku -linjasta erottuvaa pukeutumista. Mutta mikä on Duudsoneille ja Tampere-talolle passelia, ei välttämättä toimi Presidentininnassa ja normatiivisempaa elämää viettävän mieshenkilön yllä.

Itsenäisyyspäivä olkoon näin ollen tälle frakkimiehelle päivä, jona ilmaisunvapautta tuodaan esille vain kuiskaten, ei huutaen. Jotain pientä omaa pitää siis kuitenkin saada mahtumaan mukaan, vaikka sitä eivät muut edes huomaisi.

Hän toivoi, että saisi asuunsa jollakin tapaa mukaan suunnittelemani Jussi-korun, alun alkaen suomalaisuuden symboliksi Sisun nimellä tehdyn.

Puukkoaihe toimii hyvin kansamme vertauskuvana, sillä meillä se ei ole ensimmäiseksi väkivallan väline, vaan jokaisen kädessä kuluva yleistyökalu, jolla on paikkansa jo kansallispuvuissammekin. Puukollahan sinnikäs rakentaa vaikka talon. Parhaimmillaan puukko myös on taideteos, sepän ammattitaidon osoitus. Meillä puukon voi antaa lahjaksikin, toisin kuin monessa muussa maassa. Tulkitsen sen johtuvan luottamuksesta: kukapa viholliselleen puukon lahjoittaisi?

Niinpä mieheni tulee tekemään pikkuruisen etikettirikkeen käyttämällä frakkipaidassaan kultaisten kalvosinnappien sijasta hopeisia – ja tietenkin puolisonsa suunnittelemia puukkoaiheisia sellaisia. Ovela kettu: Duudsonit joutuivat juhlimaan ilman helavöihinsä kuuluvia puukkoja, mutta tämä mies aikoo pitää asunsa kokonaisena, teräaseineen kaikkineen.

 

 

 

Suuri kohtaaminen

kuva(18)

 

Samaan aikaan kun Otsamon ateljeella on luotu pukua, olen omalla tahollani työskennellyt koruni kanssa. Molemmat asun osat ovat edenneet kauniisti rinta rinnan.


 

Ensimmäisellä tapaamisellamme koru oli mukana vain ajatuksen asteella, kuten pukukin. Seuraavalla kerralla molempien suhteen oli jo tehty päätökset. Puvusta oli olemassa kaava, korusta paperimalli.

Kun tapasimme kolmannen kerran, minulla oli mukanani uunituoreet aihiot. Puku oli niin ikään aihioasteella, mutta jo oikeasta kankaasta ja muotona nähtävissä, ihan kuin korukin. Muotisuunnittelija keskittyi pukuun, minä sovittelin mielikuvissani valmista korua, käytännössä karkeita osia.

Neljännellä kerralla keskeneräinen koru oli parasta jättää kotiin, sillä se oli kasassa pistelevin metallilangoin.

Viides kerta oli totuuden hetki molemmille suunnittelijoille. Puku ja koru olivat kumpikin pientä vaille valmiita. Toisaalta vasta sovitus kertoisi mitä se “pientä” todellisuudessa tarkoittaisi: purkamista ja peruuttamista vai vihreää valoa loppusuoralle siirtymiseen.

En tiedä kumpi meistä oli oman osuutensa puolesta helpottuneempi, mutta olin näkevinäni ateljeessa perhosia ja sateenkaaria ja sinisen taivaan, kun iltapuku kohtasi korun. Ne juttelivat keskenään kuin vanhat tutut – ja sitähän ne oikeasti ovatkin, syntymästään saakka.

Puku oli kuin alkuvaiheen haasteita ei olisi koskaan ollutkaan, koru istui kuin olisi aina ollut päälläni. Meillä on molemmilla vielä työtä jäljellä, vaan vahvasti kalkkiviivoilla tässä ollaan, ellei mitään ihmeellistä tapahdu. Voi autuutta.

Mutta vaikka oli suuri helpotus nähdä elementtien loksahtelevan paikoilleen suunnitelmien mukaan, pieni jännitys säilyy siihen asti, kun kaikki on aivan valmista. Peukut pystyyn!

 

Tarpeeksi pienet kengät

kuva(16)

 

Tapaus Juhlakengät jatkuu.


 

Haudattuani haaveet suomalaisista kengistä keskityin etsimään puhtaasti vain pukuun parhaiten sopivia kipikapikorkkareita.


 

Muutaman ensimmäisen liikkeen jälkeen totuus viimein löysi tiensä otsaluun taakse: saan olla onnellinen, jos löydän edes siedettävät kengät omassa koossani. Juuri oikeanlaisten löytäminen Helsingistä on paitsi vaikeaa myös mahdotonta.

Useimmissa liikkeissä koon 35 – 35,5 jalka käännytettiin jo tuulikaapista pois. Opin nopeasti vastaamaan myyjän avuliaaseen lähestymiseen tehokkaan aikaa säästävästi:”Mitä teillä on alle koon 36?” Usein ei ollut edes sitä kolmekutosta, koska “niitä tulee vain yksi pari, joka ostetaan saman tien.”

Olen sivuuttanut kokohaasteeni hankkimalla kenkiä tasaiseen tahtiin aina kun sopivaa on kohdalle osunut. Jalkinekokoelma onkin sitten enemmän sattumanvarainen kuin käytännöllinen, mutta pääasiassa olen pärjäillyt – toki monipuolisesti pohjallisia ja täytepaloja hyödyntäen. Näin olen onnistunut kieltämään sen ilmiselvän faktan, että olen kenkärajoitteinen.

Kaupungista löytyy pienten jalkojen erikoisliike, mutta ymmärrettävästi sen valikoimat eivät ole valtaisan laajat juhlakengissä. Sitä paitsi siinä ympäristössä jalkani onkin äkkiä isohko. Painopiste on pikkuruisissa.

Ainakin nyt olen saanut hyvän kokonaiskuvan Helsingin kenkäkaupoista.

On niitä, joissa myyjällä on kiire iPhonensa tai kollegoidensa kanssa. On niitä, joissa asiakas voi jäädä kenkä kädessä yksin seisomaan sillä sekunnilla, kun asiakaspalvelijan työaika loppuu. Ja on sellaisia, joissa palvelualttius loppuu veitsellä leikaten, kun käy selväksi, että kauppoja ei tällä kertaa synny . (Hei, on minulla jalat vielä ensi viikollakin!)

Enimmäkseen on kuitenkin niitä hyvän mielen liikkeitä, joissa vilpittömästi halutaan ja yritetään auttaa, neuvotaan toiseen liikkeeseen, kerrotaan mistä ehkä voisi löytyä tarpeeksi pienet kengät, mietitään pohjallisvaihtoehtoja ja pohditaan merkkejä, joita valmistetaan myös keskimääräistä pienempinä. Lopuksi olemme yhdessä pahoillamme ääripääkokojen vähyydestä. Välillä tuli vastaan niin mukavia kenkäkauppiaita, että teki mieli ostaa lähes mitkä tahansa kengät – vain kiitokseksi loistopalvelusta.

Seuraavan kerran sitten. On minulla jalat jatkossakin.

Suomalaiset kengät

 

kuva(17)

Puku on se iso juttu. Kunhan iltapuku on miettittynä ja valmistumassa, on kaikki muu juhlaan valmistautumisessa lastenleikkiä. Right?

Not.

Kun pikkutarkkoja ihmisiä työskentelee saman asun ympärillä useampiakin kappaleita, on täysin odotettavissa, että kaappi on täynnä kenkiä, mutta ei mitään jalkaanlaitettavaa. Kenkien sovitteleminen on kuitenkin helppoa ja mukavaa, kaupunki täynnä kauppoja, joten en uskonut siitä tulevan ongelmaa.

Kenkäkaupoille kipaistessani johtotähtenä oli yhä sama jalo ajatus suomalaisen työn suosimisesta kuin puvunkin kanssa. Hyvä tahto ja toiveet kuitenkin karisivat sillä pettymyksin kivetyllä tiellä jo ensi metreillä. Suomessa ei enää valmisteta naisten avokkaita.

Olen kotoisin paikkakunnalta, joka oli aikoinaan tunnettu kenkätehtaistaan. Kaupungin miehet kävivät tehtaissa töissä, naiset punoivat iltapuhteena kotona tv:n edessä mokkasiinien rypytyksiä sormet naukuen. No, eivät puno enää. Ei ole tehtaita, joille punoa.

Jos on tahtoa, löytyy keinotkin, on useimmiten paikkansapitävä viisaus. Tällä kertaa se toteutui ihan melkein. Jopa tällä äärettömän tiukalla aikataululla olisi katajanokkalaisen Haraldin Kengän suutari Nora naputellut minulle omin käsin juhlakengät haluamastani materiaalista, koska “jos joku noin kovasti haluaa suomalaiset jalkineet…” Avokas on kaiken lisäksi kaikkein haastavin jalkine valmistaa, joten arvostan toden teolla tällaista ammattimaista otetta kääriä hihat haastavammassakin paikassa.

Valitettavasti aikataulu kostautui sittenkin, sillä oikeanlaista lestiä sopivassa koossa ei löytynyt suutarinverstaan varastoista. Se on tekemätön paikka, jos aikaa on jäljellä pari viikkoa.

Haraldilla oli kaikesta huolimatta mukava asioida, eikä kenkien teettäminen jatkossa ole mikään mahdottomuus. Olen omistanut pian 20 vuotta kotimaiset käsintehdyt maiharit, jotka ovat edelleen hyvässä vedossa ja täysin pätevät. Voin vain kuvitella miten hyvältä omilla mitoilla tehdyt kengät tuntuisivat. Tuollaisilla käyttövuosilla teettämisestä voi puhua melkein jo investointina. Sitä paitsi on upeaa, että tällaistakin ammattilaisuutta on vielä olemassa.

Vaan mistä juhlijalle kengät tähän hätään?

 

 

Pukusovitukset 1 ja 2, millimetriviilausta

MertOtsamo_SaijaSaarela(1).jpg

Oikeasta kankaasta ommellun puvun ensimmäinen sovitus oli elämys sekä minulle että suunnittelijalle “aputyttöineen”, mutta ehkä vähän eri tavalla.


Huokailin peilin edessä laskeutuvaa materiaalia ja ihanaa leikkausta ja miten kaunis puku on takaakin, vaikka oikeasti en kyllä edes nähnyt sitä kunnolla kuin edestä. Sopiva vaate nyt vain on ylellinen keskeneräisenäkin.


 

Harva meistä on yhtä tehdasmitoituksen kanssa, mutta perheen naiset ovat onnistuneet haalimaan oikein harvinaisen laajan kokoelman vaatehaasteita alkaen kaikinpuolisesta nukkekoosta päättyen urheilijavartalon erityispiirteisiin. Epäilemättä ajoissa, jolloin vaatteet joko tehtiin kotona tai teetettiin ompelijalla/räätälillä oli myös synkät puolensa, mutta ainakin aikuiset saivat käyttää edes jokseenkin oikean kokoisia ja muotoisia vaatteita.

Standardikokoinen ihmekin on perheeseen osunut monipuolisesti koko-ongelmaisten joukkoon. Miesten pukuja ja kenkiä olisi kaapeissa metritolkulla, ellen (kateuksissani) jarruttelisi minkä ennätän. Puku, kengät, farkut, takki, paita ja niin edelleen: sen kuin valitaan ja kävellään kassalle maksamaan, aina istuu. Se pitkänaamainen ja piimänhapan nainen miesten vaateosastolla olen sitten ollut minä…

Mutta miksi Mertin ja ompelijan elämys oli osittain toista maata kuin oma ihasteluni? Nooh, kangas ei käyttäytynyt yksityiskohdissa aluksi kovinkaan yhteistyöhaluisesti. Siinä vaiheessa Mertillä oli takanaan kolme harsimis- ja kaksi purkukertaa ja – minkä nyt  tiedämme – edessä kolme käsinompelukertaa.

Jo ensimmäisellä kerralla olimme kuitenkin kaikki luottavaisia sen suhteen, että hyvä siitä tulee. Topakka “aputyttö”, joksi hän itseään kutsui vaikka ei ompelukoneenpolkijana olekaan aivan eilisen teeren tyttäriä, totesi, että pitkänkin uran jälkeen tulee vielä uusia haasteita ratkaistavaksi. Mikään ei silti ole vielä koskaan jäänyt tekemättä. Ei jäänyt tälläkään kertaa.

Toisella pukusovituskerralla sain solahtaa vaatteeseen, jossa detaljit ovat asettuneet kuten pitääkin. Ne näyttävät niin helpoilta ja luontevilta, kuin ainoastaan pahiten päänvaivaa tuottaneet osaavat.

Ateljeessa on paiskittu pitkää päivää. Voi olla, että puku on jo kahden sovituksen jälkeen valmis. Sitten tämä hauskuus on (nyyh) ohi, ainakin tältä erää. Toisaalta iltapukuprojekti on ollut niin positiivinen kokemus, että tämä tuskin jää ainoaksi.

PS. Suunnittelukerran lisäksi meillä on nyt takana yhteensä kolme sovitusta, eikä vieläkään yhtään neulanpistoa, vaikka neuloja on ollut puvussa kymmenittäin, ellei sadoittain. Epätodellista!

Välke

 

kuva(15)

 

Kalevalaisten Naisten Liitto toivoi 80-vuotisjuhlavuodekseen korua, joka olisi tyystin muuta kuin on totuttu odottamaan. Siinä haluttiin olevan ikuisuutta ilmentävä numero kahdeksan ja sen piti olla toteutukseltaan sellainen, että mahdollisimman moni pystyy sen hankkimaan. Muuten sain hyvin vapaat kädet.

Suunnitelmista valikoitui juhlavuoden koruksi Välke-niminen aihio erilaisuutensa ansiosta, mutta myös kertomuksella sen takana lieni osuutensa.


Suunnittelun alku oli tarinassa, tarina taas löytyi aikojen alusta eli kalevalaisesta esiäidistä, veden emosta.


 

Veden emo oli muusani kahdesta syystä: ensinnäkin siksi, että Kalevalaisten Naisten liitto on syntynyt halusta kunnioittaa suomalaista naista patsaalla. Patsastoimikunnan ajatus kantoi pidemmälle kuin sen puuhanaiset 80 vuotta sitten aavistivatkaan. Syntyi kulttuurijärjestö, yritys ja lopulta patsaskin. Halusin korun liittyvän jollakin tavalla yhdistyksen luomistarinaan, ja mikäpä sen paremmin tekisi kuin kansalliseepoksemme komea tarina ensimmäisestä naisesta ja alkuäidistä, joka loi pimeästä merestä vesistömme:

“…Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli;
kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli;
kussa ilman kuplistihe, siihen syöverit syventi.

Kylin maahan kääntelihe: siihen sai sileät rannat;
jaloin maahan kääntelihe: siihen loi lohiapajat;
pä’in päätyi maata vasten: siihen laitteli lahelmat…”

Toinen syy, miksi juuri tämä runo kiinnosti, on se, että Suomen vesistöt ovat kauneinta mitä tiedän. Niiden rannoilta Välke lainasi muotonsa: syntymäpäiväsankarittaren vuosien numerot, kahdeksikko ja nolla, on piilotettu aaltojen ja virtojen pyöristämien pikkukivien hahmoon; sellaisten, joita kai jokainen on joskus lapsena – aika moni vielä aikuisenakin – katsellut matalassa vedessä. Järven tai meren aallot, joen tai kenties jo jääkauden sulamisvesien virtaukset ovat hioneet ne sileiksi ja kauniiksi.

Juhla-Välke on vielä työpöydällä. Tarina jatkuu…

 



			
					

Sovitus 1, metamorfoosi

IMG_9522

Ensimmäisen pukusuunnittelutapaamisen hengästyttävä vauhti jatkui. Sovitus oli studiolla vain muutaman päivän kuluttua siitä, kun suunnittelija oli illalla mittojen ottamisen jälkeen jäänyt suoraan työstämään pukua.


 

Mert oli etukäteen varoittanut, että tämä on nyt sitten vain lakanakankaasta tehty harjoituskappale, jotta en säikähtäisi kankaan vaihtuneen lennossa paria piirua arkisemmaksi. Kuulemma joku morsian on joskus ollut hiukan hämmennyksissään tullessaan ensimmäiseen hääpukusovitukseensa.

Morsiamet osaavat olla vaativia, väitetään, ja totta sen täytyy olla, sillä vaikka puku oli vasta raakilemainen luonnos ja muutaman mitan perusteella ommeltu, se oli istuvampi kuin yksikään valmisvaate. Siihen pukeutuminen oli nautinnollinen kokemus.  Huolimatta kolme numeroa liian isoista sovituskengistä, joilla horjuin peilin eteen, olo oli kuin prinsessalla.

Mert piirsi merkkejä kankaaseen, neulasi sisään sieltä ja täältä, sääti tuolta ja sovitti yksityiskohtia paikoilleen. Suunnitelma eli, detaljit muuttuivat ja tarkentuivat. Olin peilin edessä kuin muotisuunnittelijan luonnoslehtiön sivulle piirtyvä skissi. Lakanakangas koki siinä päälläni ja silmieni edessä muodonmuutosta hengestä lihaksi. Iltapuku oli syntymässä.

Olen rupatteleva ihminen. Rupattelin sovituksessakin asiasta ja asian sivusta. Vaikka Mert oli alati kohtelias, mikä piirre taitaa olla hänessä sisäänrakennettuna, oli helppo huomata missä hänen ajatuksensa olivat: työssä, työssä ja vain työssä – mutta eivät ollenkaan ryppyotsaisesti, vaan luomisen ja keksimisen iloa tuikkien.

Minun juhlani on jo alkanut.

PS. Ei yhtään ainoaa neulanpistoa! Respect.

 

 

 

 

Mert Otsamo

kuva(11)

Onneksi on Facebook. Se on kuin valtava puhelinluettelo, jonka kautta saa yhteyden melkein kehen tahansa, riippumatta aikavyöhykkeistä tai erilaisista työrytmeistä.

Mert Otsamolle aamulla laitettu viesti poiki häneltä iltapäivällä kiihkeästi odotetun puhelinsoiton ja toiveikkaaseen tiedusteluuni myöntävän vastauksen: Kyllä vain, vielä mahtuu kalenteriin iltapuku itsenäisyyspäiväksi. Ehtisinkö iltasella kahvilatapaamiseen, jossa voisimme luonnostella pukua?


Loistavaa, aivan upeaa! Yksi naispuolisen juhlijan tärkeimmistä järjesteltävistä asioista oli saatu liikkeelle.


Jos arjessa ainakin yritän olla omille arvoilleni uskollinen, niin suuressa juhlassa niiden toteuttaminen ei voi jäädä yrityksen asteelle. Asumme alueella, jossa on juhlapukuliike toisensa vieressä, toinen toistaan kimaltelevampi. Ainoa, mutta sitäkin isompi mutta on, että puvut tuodaan mikä mistäkin päin maailmaa, suurin osa Kaukoidästä. Suomalaisen työn tekijänä sellainen asu ei ollut minulle vaihtoehto Linnan juhliin. Kierrätyksen kannattajana vintage-puku olisi ollut mahdollinen, mutta aikataulun rajallisuus ja harvinaisehko kokoni karsi sen pois, omassa vaatekaapissa kun ei valmiiksi roikkunut tähän tarkoitukseen toimivaa iltapukua. Katri Niskasen pukuani mietin ensin, mutta varta vasten tilaisuuteen suunniteltu tuntui kuitenkin parhaalta ajatukselta.

Jalat luotettavasti irti maasta lähdin illalla tapaamaan Mert Otsamoa kassissa korumateriaaleja ja koruja pukusuunnittelussa huomioon otettavaksi.

Hyvä että niitä oli, koska itsellekin oli paljon konkreettisempaa suunnitella koko asua, kun mukana oli jo jotakin oikeasti kosketeltavaa. Samoin Otsamo otti hienosti huomioon toiveeni korun tärkeästä roolista juhlassa, materiaalia myöten. Ylipäätään puvun suurten linjojen päättäminen sujui nopeasti ja miellyttävissä yhteistyötunnelmissa. Suunnittelija oli kartalla siitä mitä toivoin, minä hänen tyylistään, ja valmiit luonnokset olivat aivan ihania. Yksityiskohtiin tuli yllätyksiä, joita en mitenkään olisi itse osannut toivoa.

Koska olimme suunnittelutapaamisessamme niin nopeita, ennätimme samoilla vauhdeilla vielä täpärästi Villisilkkiin kangasostoksille. Ja kun kerran aloitimme, niin jatkoimme sieltä kankaiden kanssa Otsamon studiolle mittojen ottoon.

Tällaista minä kutsuisin hyväksi päiväksi. Ammattilaisen käsissä on helppo olla.

Asun alku

Ensijärkytyksestä ensi-ilon kautta ensitoimiin kävi ylpeä tuleva Linnan juhlien vieras kavaljeereineen.

Sain kutsun korusuunnittelijan ominaisuudessa ja  Rouva Jenni Haukion Kalevalaisten Naisten Liiton kanssa tekemän 80-vuotisjuhlayhteistyön tiimoilta, joten suunnittelemani juhlavuoden Välke-korun pitää päästä ilman muuta kanssani juhliin. Se on kuitenkin tyyliltään arkikoru, tai sellaiseksi sen ainakin itse miellän, joten tiedossa oli siihen pohjautuvan varsinaisen suuren juhlan korun tai korusarjan suunnittelu.


Samaan aikaan korujen kanssa oli syytä ryhtyä suunnittelemaan juhlapukua, jotta kokonaisuudesta tulee juuri niin yhteensopiva kuin haluan. Kultaseppä on kultaseppä – yksityiskohdissa tarkka rasittavuuteen asti.


Prosessi eteni siten, että ensin hahmottelin pari erilaista koruvariaatiota, joihin sopivaa pukutyyliä aloin etsiä selaamalla Googlen kuvahakuja lukemattomilla evening dress -alkuisilla hauilla. Kavaljeeri kääri myös hihansa ja ryhtyi epäröimättä urakkaan. Loppujen lopuksi kahdelta ihmiseltä ei vienyt montaakaan tuntia päätyä yhteen suosikkimalliin, jonka tyyli miellytti molempia ja istui koruun.

Seuraava haaste ratkottavaksi oli löytää suunittelija, jonka mallit kohtaisivat haavekuvan, mutta joka loisi idean pohjalta oman, kantajalleen sopivan iltapukunsa. Tässä saimme kullanarvoista apua Glorian päätoimittajalta Saila-Mari Kohtalta, jonka mieheni tuntee työnsä kautta. Kun hän sai kuvakaappauksen suosikistamme, hän tiesi nanosekunnissa juuri oikean henkilön:”Mert Otsamo on teidän suunnittelijanne”

Totta. Ihan itsestäänselväähän se on, kun sen joku ensin sanoo. Kiitos, Saila-Mari Kohtala!

Seuraava jännityksen aihe oli suunnittelijan työtilanne. Suomessa on muutama haluttu suunnittelija ja yksi varsinainen pukusesonki. Aamun valjetessa alkoi Suuri Mert Otsamon metsästys.