Olipa kerran eräässä pohjoisessa tasavallassa suuri juhlapäivä

kuva(40)
Ilkka Mattila ja Saija Saarela (kuva: Mert Otsamo)

Tässä me nyt olemme, hiukan väsyneinä, mutta onnellisina ja ylen tyytyväisinä. Itsenäisyyspäivä on vaihtunut tavalliseksi maanantaiksi, jatkot on juhlittu ja oma koti, kullan kallis kutsuu jo. Mutta tätä ennen on tapahtunut paljon kaunista ja hyvää, pienellä jännityksellä höystettynä.


 

Itsenäisyyspäivän aamu alkoi pitkään ja hyvin nukutun yön jälkeen rauhallisissa tunnelmissa. Päätin ottaa prinsessapäivästä kaiken ilon irti, ja venyin ja vanuin vaahtokylvyssä muun perheen puuhatessa aamupalaa leppoisan pyhäpäivän aamun tunnelman vallitessa. Kirjoittelin hieman tänne blogiin, katselin tavarat iltaa varten valmiiksi ja suoriuduin hiljalleen kampaajalle.

Lyhyiden hiusten suuri etu on, että kampauksen laittoon ei montaa hetkeä kulu. Jenny teki meikin, jolle oli mietittynä jopa esikuva: Audrey Hepburn. Olin otettu.

Kun prinsessa minussa oli loihdittu pukua ja lasikenkiä vaille valmiiksi, saapui ritari harmaalla peltihevosellaan ovelle minua noutamaan.

Otsamon ateljeella oli täysi tohina. Oli pop-up -studiota, pukujen noutajaa, kuvaajaa, sovittajaa. Ompelija, Mert ja muu hoviväki tekivät kaikki töitä hihat käärittyinä, mutta syytä toki olikin. Kello raksutti…

Puku oli vielä olkatoppausten kiinnitystä ja laahuksen nappia vailla, mutta päälläni, kun asetuin kuvaajan käskyvallan alle. En osaa olla erityisen luontevasti kameran edessä, mutta ainakin asentojen suhteen sain olla täysin huoleti: Kanerva Mantila ohjasi kädestä pitäen.

Määräävä sääntö monessakin asiassa, mutta ehdottomasti ainakin poseeraamisessa on, että mitä helpommalta se näyttää, sitä vaikeampaa sen on. Amatöörilla lihastärinä alkoi alle 15 sekunnissa oikean asennon löytämisestä, mutta ei se mitään. Kameran näytöltä näin vilahdukselta taideteoksen, jonka mallina olin itse äsken horjunut. En olisi milloinkaan, koskaan enkä ikinä uskonut, että minusta voi saada sellaisen kuvan aikaiseksi! Siihen vaadittiin oikea puku, korut, hiukset, meikki, kuvaaja, valot ja luultavasti myös taikuutta. Kuvaaminen otti aikansa, mutta se aika kannatti käyttää.

Ihan lopuksi meistä otettiin vielä uljaan kavaljeerini kanssa yhteiskuva. Hän edusti isoisänsä perintöfrakissa, jonka vaatturintyötä Mertin rakastettava ompelijaystävä Irja ylisti maasta taivaaseen. Frakki oli menneen maailman professorin lähes jokapaikanvaate, mutta nykypäivänä se on arvokas ylellisyyskappale – ei pelkästää laatunsa, vaan myös muistoarvonsa ansiosta. Pääsiköhän se nyt ensimmäistä kertaa Presidentinlinnaan? Tuskinpa sentään, päätellen kaikista kunniamerkeistä, joita se on kantanut.

Viimeisten ompeleiden jälkeen meillä alkoi olla hiukan kiire kotiin, jossa oli vielä päällysvaatteet,kutsu, henkilöllisyystodistukset ynnä muuta pientä juhlatarviketta. Minuutteja kutsuun merkittyyn aikaan oli jäljellä 53 kun pääsimme kotiin mellakka- ja ratsupoliisipartioiden ohi. Niiden ja mielenosoittajien näkeminen juuri silloin tuntui, sivumennen sanoen, hyvin ristiriitaiselta ja surulliseltakin.

Kotona juhlavaatteet huippuvauhdilla päälle, pari kulausta vettä koneistoon ja samoilla vauhdeilla takaisin ulos ja siellä odottavaan taksiin. Olisikohan silloin ollut kutsuaikaan noin 25 minuuttia. Eihän se riittänyt. Taksinkuljettaja ei oikein tiennyt mikä olisi viisain reitti, oli jonoja ja katusulkuja ja perillä odotetusti aikamoiset ruuhkat. Viimeinen kortteli olikin syytä tikittää jalkaisin pikkutihkussa ja aikamoisessa tuulessa.

Linnan ovella viimein uskalsin hengittää pari vetoa. Melko varmasti olimme lopulta kohteessa yli kolmen viikon matkan jälkeen.


 

 

Ihan ensimmäinen vaikutelma Linnasta oli luontevan ystävällisesti käyttäytyvä henkilökunta. Kaikki olivat niin pakottomasti ystävällisiä, että kirjavaan asiakaspalveluun sopeutunut kansalainen lähes liikuttui. Linnassa tuli oitis tervetullut olo.

Lämmintäkin oli, kuten olemme usein kuulleet itsenäisyyspäivän vastaanotolla olevan. Mutta se jonotus kättelyyn, se ei kestänyt ollenkaan niin kauan kuin olin etukäteen kuvitellut. Ei se ainakaan pitkältä ajalta tuntunut, sillä kanssajuhlijoiden eleganssi oli kuin paraskin 3D-lähetys. Milloin muulloin muka Suomessa pääsee näkemään niin paljon kaunista ja huoliteltua pukeutumista, kampauksia ja harkittuja koruja yhdellä silmäyksellä?

Kättelyvuoro oli se, mihin asti olin mielessäni aina pysäyttänyt filmin, kun olin ajatellut juhlia. Ja se vuoro, kuulkaas, tulee sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta juuri kun olet sopeutunut lämpimään, tasaisesti eteenpäin nytkähtelevään jonoon, jossa välillä vähän astutaan helmoille, vaivihkaa taputellaan otsaa taskuliinalla ja sivumennen varistetaan portaille jokunen kimaltava paljetti.

Keskityin niin kovin olemaan kompastumatta punaisella matolla, etten ole ihan varma muistinko edes sen ainokaisen vuorosanan, joka isäntäparille pitää säällisyyden nimissä lausua, “hyvää itsenäisyyspäivää”. Ellen muistanut, niin tässä se tulee ainakin nyt jälkikäteen: Hyvää itsenäisyyspäivää! Isäntä oli vakava, emäntä sydämellisen sädehtivä tervehtiessämme. Ja niin olimme saapuneet juhliin.

Mutta mistä se kompastumiskammo oikein tulee? Muutenhan käsipäivässä ei mitään suurta darmatiikkaa ole, vaikka käteltävänä on itse presidenttipari. Me täällä tasavallassa olemme aika järkevää väkeä, emmekä hassahda valtionpäämiehistä kuten kuningaskunnissa näyttää tapahtuvan. Tärkeä ja arvokas tilanne se silti luonnollisesti on, saada henkilökohtainen tervetulotoivotus niin korkealta taholta.

Katsoin yhden kerran jälkikäteen sisääntulomme liikkuvana kuvana, ja olisin voinut purra nilkkaani. Ryhti! Että enkö nyt juuri sen hetken olisi voinut pitää lihaskorsetin piukkana ja rentoutua vaikka pari minuuttia myöhemmin? Noh, mitä tehdä? Oppitunti sekin. Jossakin varmasti järjestetään ryhtikoulutusta myös aikuisille eikä vain mallitähteydestä haaveileville tyttösille. Armeijansa käynyt kavaljeerini suoriutui osuudestaan tyylikkäästi, ja sitten pääsimmekin yhdessä punaista mattoa ja sen vieressä tervehtivän henkilökunnan muodostamaa kujaa pitkin tutustumaan Presidentinlinnan sokkeloihin.

Ensimmäinen kohteemme oli Atrium, jonne minulle oli sovittu MTV:n haastattelu suoraan nettilähetykseen. Muutaman harharetken jälkeen osuimme oikeille portaille, jotka olivat paljon kapeammat kuin mitä olimme etsineet. Ylipäätään tilat olivat toinen toistaan kauniimpia, mutta niiden välillä siirtyminen tapahtui usein kapeiden väylien kautta. Kameli ja neulansilmä käväisivät välillä mielessä, mutta verkkainen eteneminen sopi hyvin. Nyt ei enää ollut kiire.

En yhtään tiedä miten haastattelu sujui (jos joku on sattunut kuulemaan, niin palautetta saa antaa), mutta tutusta ja mieleisestä asiasta puhuu ilokseen kun tilaisuus tarjoutuu. Haastattelun jälkeen olimme vapaita tutkimaan Linnan ihmeitä. Kaunista arkkitehtuuria enemmän olin tosin kiinnostunut ihmisistä ja heidän pukeutumisestaan. Siitä ehkä tarinoin toisen kerran enemmän.

Tunnelma linnassa? Tunnelmaa joutuu väistämättä kuvaamaan kliseisellä ilmauksella lämmin ja välitön. Sitähän se oli. Ken muuta väittää, on ollut toisissa bileissä. Yhteinen kutsu ja yhteinen juhlapäivä yhdistivät Linnan kuningattaret ja prinsessat, herrat ja narrit kepeää small talkia harrastavaksi (juhla-)kansaksi.

Juomista ja ruuista luultavasti kotisohvilla tiedetään enemmän kuin mitä minä osaan kertoa. Päivän kiireissä ja jännityksessa syömiset jäivät nimittäin niin vähiin, että juhliin päästyä vatsalaukku oli noin rusinan kokoinen. Kumma kyllä sinne mahtui silti melko monta lasia mainiota mustikkalimonadia, joka ei ollut liian makeaa, ei liian hapokasta. Siitä saattaa tulla meille joulunajan uusi juhlajuoma.

Olin niin surkea peluri, että en maistanut edes Linnan kuuluisaa boolia. Vahvaksi ja greippiseksi sitä väitettiin, mikä tieto oli ihan riittävästi informaatiota minulle.

Juustot, kalakakku ja kylmät pikkupurtavat voin sentään kokemusperäisesti todistaa mainioiksi. Muukin tarjottava näytti herkulliselta. Etenkin sen vuosittain vaihtuvan täytekakun kohdalla kaipasin kipeästi doggy bagia. Ellen Svinhufvud oli tietenkin klassikkokakkuna toinen tarjokas.

kuva(38)
Kalevalaisten Naisten Liiton toiminnanjohtaja Sirpa Huttunen katselee kanssani kaihoisasti parketille

Tanssia tyydyimme seuraamaan turvallisen välimatkan päästä. Puolisolleni on siunaantunut sama vaiva kuin itselleni, eli kaksi vasenta jalkaa. Sellaista sattuu, mutta ristinsä kullakin. Sitä paitsi kaunis, suurenmoinen, ylellinen pukuni ei olisi laahuksineen ollut tanssiparketilla toisten parien jaloissa parhaimmillaan.

Pakko kai nyt silti tunnustaa, että runsaan silkisamettilaahuksen olisi kyllä saanut nostettua napilla ylös, joten puvun syyttäminen oli vähän epäreilua. Alkoi ihan kaduttaa.

Kuten edellisestä kävi varmasti kyllin hyvin ilmi, olen äärettömän tyytyväinen iltapukuuni. Se on suunnittelijansa näköinen ja se on minun näköiseni. Se tekee oikeutta koruilleni ja korut puvulle. Kumpikaan meistä, ei Mert Otsamo enkä minä, joutunut tekemään yhden yhtäkään kompromissia. Kaikki asupalapelin osaset loksahtelivat kohdilleen kuin kalliin kellon koneistossa. Vähän kiire tuli, mutta eikös niin kuulu tullakin? Pieni adrenaliinitilkka veressä pitää vireänä.

Sain asustani runsaasti kiitosta, mikä hivelee ketä tahansa. Positiivinen huomio on myös kiitos suunnittelijalle hyvin tehdystä työstä ja ammattitaidosta. Sattumaltahan ei synny mikään.

Juhla kaikkineen oli minulle ja puolisolleni hieno ja ainutlaatuinen yhteinen kokemus. Arvostamme saamaani kutsua suuresti. Sekin on kiitos tehdystä työstä. Samalla se kannustaa eteenpäin. Näin uskon monen muunkin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolle työnsä ansiosta kutsun saaneen kokevan.

Kiitos tästä.


kuva(37)

Tuhkimokengät ovat visusti tallessa. Eihän sitä koskaan tiedä.

Advertisements

Juhlissa Lizin kanssa

kuva(36)

Yhtä juhlan elementtiä en ole vielä esitellyt ollenkaan. Se on Liz.


 

Kun sain kutsuni Linnaan, mietin tietenkin ansioitani sen saamiseen. Pienessä kuvassa tarkastellen sain sen oletettavimmin Kalevalaisten Naisten Liiton juhlavuoden korun suunnittelusta.

Laajemmassa kontekstissa taas katson edustavani juhlissa ammattikuntaani yleisemminkin. Me korualan ihmiset  olemme mukana suomalaisten arjessa ja juhlassa, mutta yleensä työmme kautta vain hiljaisina taustavaikuttajina. Se on hyvä osa, mutta aina hienompaa, jos vihkisormusten tai ristiäislahjan hankintavaiheessa muistetaan, että jokaisen korun on joku suunnitellut ja valmistanut.

Meillä on Suomessa edelleen elinvoimaista pienemmän ja suuremman mittakaavan korunvalmistusta, vaikka moni perinteinen käsityöala kuihtuu hiljalleen pois. Yhä voi tilata sepältä uniikkina juuri sellaisen korun kuin toivoo, antaa suunnittelijan ideoida, tai sitten voi mennä kultasepänliikkeeseen ja valita tiskiltä kotimaisen korun, jonka laadusta valmistaja vastaa omalla maineellaan. Tätä tietoutta kutsu Linnaan on omalta osaltaan nostamassa esiin, ja siksi se on erityisen hieno ele.


 

Kunnioituksesta kansainvälisintä korumuotoilun tähteämme, tänä vuonna 80 vuotta täyttänyttä kuvanveistäjä, professori Björn Weckströmiä kohtaan valitsin omien korujeni seuraksi hänen suunnittelemansa majesteettisen Liz-sormuksen.

Weckström on suunnitellut tämän keltakulta- ja ametististisormuksen vuonna 2013  Lapponia Jewelryn suunnittelijauransa 50-vuotisjuhlavuodeksi. Liz-sormusta on valmistettu seitsemän kappaleen numeroitu sarja, josta oma yksilöni on numero neljä. Kannan sitä ylpeästi ja kiitollisena Björn Weckströmille hänen alan hyväksi tekemästään työstä. Lapponia on yhä edelleen tunnetuin suomalainen korubrändi maamme rajojen ulkopuolella.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

 

Ammattilaisten käsissä

kuva(35)

Kutsu itsenäisyyspäivän vastaanotolle Presidentinlinnaan on antanaut kerrankin hyvän varukkeen lelliä itseään monella tavalla. Ei niin, etteikö sitä olisi lupa muutenkin tehdä, mutta aika usein arkinen aherrus jyrää hemmotteluhoitojen yli.

Viimeisen viikon ennen juhlaa aloitin kampaamokäynnillä.

Kenelle nainen soittaa ensimmäiseksi saatuaa tärkeän kutsun, ystävälleen vai kampaajalleen? Tämä nainen ei joudu tekemään vaikeaa valintaa, sillä nämä kaksi määrettä henkilöityvät onneksi yhteen ja samaan ihmiseen. Muovaamon Paula Auvisen kanssa olemme jakaneet elämän erinäisä käänteitä kaukaisista Katri Valan koirapuiston jengin ajoista asti, joten hänhän se taas kääri hihat, kun pyöryläisen pään piti saada hyvä leikkaus ja kaunis väri. Maanantaina hoidettiin alustava työ, sunnuntaina sitten viimeistellään kutrit ojennukseen.

Tiistaina kävin kauneushoidossa taputeltavana ja hierottavana. Ihan rehellisesti sanottuna en usko siitä ulkoisesti valtavasti kaunistuneeni, mutta pimeääkin pimeämpänä vuodenaikana tuulien ja sateiden riepottelema ihmispolo ei juuri sen paremmin voi kuluttaa tuntia elämästään. Ulos astui rentoutunut ja kuin pidemmälläkin lepolomalla käynyt naisihminen.

Keskiviikkona tein pikkuhankintoja, huulipunaa, sukat ja jotain muuta pientä, mutta (muka) täysin välttämätöntä kosmetiikkaa. Lellimisviikon hengessä tietenkin.

Torstaina oli viikkoni viimeinen työmaapäivä, sillä perjantai oli nuijjittu täyteen muuta ohjelmaa.

Perjantaiaamu alkoi Mertin kanssa Huomenta Suomen lähetyksessä puvuista ja koruista jutustellen, mikä oli luonnollisesti erinomaisen mukavaa. Studiolta suuntasin suoraan Lahteen, missä Studio Töyrylän Teemu Töyrylä otti juhliin tekemästäni korusetistä ihan oikeat studiokuvat. Korukuvaus on sen verran oma taiteenlajinsa, että oli ehdottomasti oikea ratkaisu turvautua tosiammattilaisen apuun – kuten sivumennen sanoen aika useassa muussakin asiassa on. Kuvauspäivän jälkeen olin asiasta entistäkin vakuuttuneempi. Sen verran montaa alustaa, heijastinta, taustaa ja valoa päivän mittaan aseteltiin pikkuisen kohteen ympärille, jotta tulos oli toivottu.

Illalla oli puvun viimeinen sovitus. Mittatilausvaate jos mikä on juhlaa. Tässä vaiheessa kalenteria sovitukseen sisältyi juhlantunnun lisäksi toki myös jännitysmomentti. Puvun elementit ovat teknisesti haastavat. Ne on harsittu ja ommeltu käsin aika monta kertaa ennen kuin oli sen vihoviimeisen sovituksen aika. Vasta sovittaminen kertoisi, onko suunnittelijan vielä kerran otettava neula käteen ja jäätävä yöksikin ompelemaan… Ja tulos:

Työtunnit ovat kannattaneet, voi miten ne ovatkaan kannattaneet! Nyt enää helma valmiiksi

PS. Lauantaina päivällä, vähän ennen kynsieni laittoa, tuli viesti että puku on valmistunut. Tässähän aletaan olla valmiita juhlaan!

 

 

Pukujen lähteillä

Tiedotusvälineitäkin alkaa kiinnostaa, mitä Linnan juhlissa tulee näkymään. Oli hauska yllätys löytää tuttuja juttuja Mert Otsamon ateljeesta päivän Iltalehden Tyyli.com -saitilta.

Kenenkähän puku mahtaa olla juuri työn alla..?

 

kuva(34)

Sillä välin kun Mert ompelee neula kuumana, keksivät ennakkoluulottomat asiakkaat rekissä roikkuvalle esiintymisasulle uusiokäyttöä: Tällähän voi treenata kättelemistä!

 

Mitä ilman iltapuku ei voi valmistua?

kuva-1

 

Vaikka Otsamon ateljeessa oltaisiin miten pitkällä, ilman erästä pientä, heistä riippumatonta asiaa iltapuku ei voi valmistua. Paino sanalla “pientä”.


 

Ilman oikean korkuisia juhlakenkiä puku ei tule valmiiksi, koska a) helman pituus ja b) kantajan ryhti. Jalkani suomalaisittain keskimääräistä pienempi koko taas aiheutti sen, että Helsingistä en onnistunut löytämään oikeanlaisia juhlakenkiä, vaikka kiveäkään ei jätetty siinä puuhassa kääntämättä.

Jottei totuutta tulisi vääristeltyä, niin pienuuden lisäksi on syytä painottaa myös oikeanlaisuutta. Muutamat sopivan kokoiset avokkaat sentään oli tarjolla. Ne eivät valitettavasti kuitenkaan yltäneet iltapuvun asettamalle vaatimustasolle.

Pakkotilanne ajaa ihmisen epätoivoisiin tekoihin. Tällä kypsällä iällä taivuin tekemään elämäni ensimmäisen tilauksen ulkomaisen nettikaupan kautta, niin vannoutunut henkilökohtaisen asiakaspalvelun kannattaja kuin olenkin. Ja vielä kengät!

Olisin kovin mielelläni suosinut suomalaista edes vähittäismyyjänä, mutta aina eivät toiveet toteudu. Sellaista vakaumusta ei voi keneltäkään kuluttajalta vaatia, että hän ostaisi epämieluisan tuotteen vain kotimaisuuden vuoksi. Ja tällä kertaa sellaistakaan vaihtoehtoa ei siis olisi ollut tarjolla.

Niin tässä sitten kävi, että alle viikon mittaisen tuskaisen odottelun palkitsi paketista paljastunut kenkäpari, joka sujahti jalkaan kuin lasikenkä Tuhkimolle. Näinhän ei tosielämässä tapahdu koskaan, mutta nyt tapahtui. Minulla on juhlakengät, jotka eivät putoa jalasta ja jotka näyttävät siltä miltä pitääkin. Kiitos, Italia, kengistäsi.

Puvun viimeistä edeltävä sovituskerta on takana oikeilla koroilla seisten. Vähän säätöä vielä sieltä ja täältä, milli pois, helma oikean mittaiseksi… Täydellisesti kantajalleen istuva vaate ei olekaan sellainen, joka nuolee jokaista mutkaa, vaan sellainen, joka korostaa ja piilottaa, lisää tai vähentää vartalon muotoja tarpeen mukaan, näyttäen silti sopivan kuin hansikas. Muun muassa sen olen oppinut tämän kolmen viikon mittaisen pukumatkan aikana.

Kohta tämä seikkailu on ohi, mutta kylläpä se onkin ollut ihana.