Iso pyöreä on pienen ja rosoisen sukua

Kun Eero Aarnio avaa suunsa, siirtyy vastuu kuulijalle, saattoi yleisön joukossa kenties jonkun mielessä käväistä, kun toimittaja Sami Sykkö 26.8.2016 haastatteli häntä Designmuseossa muotoilijan tuotantoa esittelevässä näyttelyssä. Tarinankerronta oli nimittäin juuri yhtä värikästä ja valloittavaa kuin Aarnion ikoniset ja iästään riippumatta edelleen futuristiset tuotteetkin.

Tyhjästä ei tarinoita silti tarvitse kehittää, sillä lähemmäs 60 vuotta jatkuneen ja edelleen jatkuvan uran varrelle on mahtunut yhtä ja toista, kuten esimerkiksi tuoli, joka ei huonekalutehtaita kiinnostanut – ei ennen kuin Aarnio toimitti sen yleisön nähtäväksi messuille, minkä jälkeen sen halusivat kaikki. Pallotuolista muodostui Aarnion uran veturi, jonka perässä muut moninaiset tuotteet seurasivat yksi toisensa jälkeen, ollen kuitenkin kaikki selkeästi Eero Aarnio -nimisen tuoteperheen jäseniä.

“Aarnion merkitys suunnittelijana kiteytyy muodon vapauttamiseen. Hänen kokeileva suunnittelunsa hyödyntää nerokkaasti materiaalien ominaisuuksia sekä suunnittelijan omaa rajatonta mielikuvitusta.”

Designmuseon lehdistötiedotteen määritelmä Eero Aarnion suunnittelun ominaispiirteistä tuo väistämättä mieleen erään toisenkin, niin ikään 1930-luvulla syntyneen muotoilijan. Täsmällen samoin sanoin voisi nimittäin kuvailla kultasepänalan suuren suomalaisen muotoilijan, Björn Weckströmin työn olemusta.

Molemmat miehet ovat olleet muodon ja materiaalin uudistajia omalla erikoisalallaan. Aarnio toi leikkisän ja värikkään pop-ajan hengen huonekaluihin lasikuidulla ja jäntevän suoraviivaisilla linjoillaan, Weckström taas päin vastoin rikkoi koruissa totutun selkeyden ja kiiltävän pinnan rosolla ja mattapinnalla sekä yhdistelemällä näennäisesti eri maailmoista olevia komponentteja.

Yhtäläisyyksiä on muitakin, kuten esimerkiksi se, että heillä molemmilla on ollut urallaan yksi tärkeä käännekohta, aika ennen ja aika jälkeen. Weckströmillä se oli Rio de Janeiron 400-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetyn korusuunnittelukilpailun voitto Kukkiva Muuri -riipuksella 1965, Aarniolla taas Pallotuolin esittely Kölnin huonekalumessuilla 1966. Molemmmista miehistä tuli kansainvälisiä kuuluisuuksia käytännössä yhdessä yössä.

Tietty notkeus ja uteliaisuus liittyy molempien työuraan alusta asti. Sen paremmin Weckström kuin Aarniokaan eivät ole missään vaiheessa antaneet turhien rajojen kahlita työtään, vaan ovat toteuttaneet visioitaan suuressa ja pienessä. Sisustusarkkitehti, muotoilija Eero Aarnio on suunnitellut huonekalujen lisäksi esimerkiksi aterimia, munakellon, purjeveneen, saunan, valaisimia; tehnyt valokuvausta, graafista suunnittelua, sisustusprojekteja ja niin edelleen. Kultaseppä, kuvanveistäjä Björn Weckström tunnetaan parhaiten koruista ja pronssiveistoksista, mutta lisäksi hän on maalannut, suunnitellut hänkin huonekeluja ja aterimia, tehnyt lasiveistoksia, akryyliveistoksia, veistänyt marmoria… Mikään ei näytä pidättelevän näitä edelleen luomisvoimaisia multitalentteja, joille työ ja elämä ovat – no, elleivät aivan synonyymejä, niin ainakin erottamattomia. Luonnollisesti molempien koditkin voisivat näin ollen olla yhtä hyvin myös heidän elämäntyönsä museoita tai gallerioita. Etenkin heidän tapauksessaan todella pitää paikkansa, että koti on omistajansa kuva.

Erityisesti vielä yksi, jopa hiukan liikuttava yhtäläisyys näiden kahden muodonantajan urapolussa ansaitsee huomion. Se muistuttaa, että vaikka kaikessa menestyksessä tarvitaan taidon, ahkeruuden ja intohimon lisäksi pieni annos sattumaakin, tarvitaan vielä lisäksi myös “joku”.

Aarnion puheessa vilahtaa tuon tuossa eräs, joka on ollut mukana uran alusta asti hyvinä ja huonoina hetkinä, taustatukena, palautteen antajana ja käytännön apuna, nimittäin Pirkko-vaimo. Pirkko oli muusana kun tarvittiin tuoli heille kahdelle ja ehkä vähän tyttärillekin. Samasta osoitteesta löytyi apu kun tuolin pallonpyöreälle prototyypille piti keksiä valmistaja, sillä hänen perhepiiristään löytyi sekä lasikuidun taitaja että työtilaksi soveltuvan veistosalin hallitsija. Hän saa edelleenkin ensimmäisenä nähdä miehensä uusimat luonnokset ja myös kommentoida niitä. Järjestely on toiminut menestyksekkäästi jo yli 60 vuotta.

Björn Weckströmin erityislaatuisuus taas olisi saattanut jäädä huomattavasti pienemmän piirin tietoon ilman opiskelutoveri Pekka Anttilaa, joka näki Weckströmissä sen mitä häneltä itseltään ja hänen yritykseltään puuttui: kyvyn luoda jotakin aivan uutta. Sen sijaan Anttilalla oli visionäärin kaupallinen näkemys sekä mahdollisuus tuottaa Weckströmin suunnitelmia. Heistä kahdesta tuli yhtiökumppanit ja ystävät. Juuri Anttilan kannustuksesta Weckström osallistui Rio de Janeiron kilpailuun, joka tuli mullistamaan molempien elämät. Weckström ja Anttila muodostivat toisiaan täydentävän parin, jossa molemmilla oli omat vastuualueensa ja toistensa täydellinen luottamus. Yhteistyön päätti Pekka Anttilan kuolema 1985.

Hengetöntä vai sielukasta muotoilua?

Esineilläkin voi olla sielu. Hikipajoissa syntyneellä halpa- tai kopiotuotteella ei ole sielua, tai ainakaan se ei ole sellainen sielu, jota kannattaisi lähiympäristöönsä havitella. Kaunis sielu on myötäsyntyinen esineelle, joka saa alkunsa tekemisen halusta ja riemusta, joka liittyy ollakin tavalla omaan luomisaikaansa ja sen ilmiöihin kurkottaen samalla myös kohti uutta, ja jonka materiaalit ovat laadultaan käyttötarkoituksensa mittaisia. Kaunis esine on vilpitön ja sitä kehystää aito tarina.

Kaikista näistä kerroksista ei ole pakko nähdä jokaista, tuoli saattaa olla vain kaunis katsoa ja hyvä istua, koru korostaa kantajansa persoonaa oikealla tavalla. Mutta jos tahtoo nähdä, laadukas design on vielä paljon enemmän kuin muotonsa.

img_3974

On hauska yhteensattuma, että niin Aarnion kuin Weckströminkin anekdoottien aarrearkusta löytyy tarina Farah Dibasta, joka oli 1960- ja -70-lukujen superjulkkis.

Vieraillessaan puolisoineen Suomessa kesällä 1970 Persian shaahitar  Farah Diba (oikeammin Iranin keisarinna Farah Pahlavi) ihastui juhlapäivällisillä Weckströmin suunnittelemaan uniikkiin lapinkultasormukseen huomattuaan sen erään juhlavieraan sormessa. Shaahitar halusi sovittaa tätä modernia ja huomiotaherättävää korua päivällisten ajan. Kun omistaja lopulta tuli kohteliain sanakääntein pyytämään omaansa takaisin, olisi shaahitar tahtonut ostaa sen itselleen. Mutta sormuksen omistaja oli saanut sen lahjaksi miehensä äidiltä, eikä se missään nimessä ollut kaupan, ei mihinkään hintaan. Farah Diba joutui nielemään pettymyksensä, mikä ei mitä ilmeisimmin ollut hänelle kovin tavanomaista, ainakaan mitä aineellisiin asioihin tulee.

Myös Aarnion kohdalla edessä oli takaisku designiin mieltyneelle shaahittarella. Farah Diba olisi nimittäin tahtonut kaksi pallotuolia, mutta niiden yläosa olisi pitänyt sahata pois, jotta tuoleissa istujien olisi ollut helpompi seurustella toistensa kanssa. Paha vain, että suunnittelija ei ollut lainkaan samoilla linjoilla. Aarnio oli piirtänyt Pallon palloksi, ja pallona sen piti myös pysymän ja siihen jopa shaahittaren oli tyytyminen.

Vallankaappausta (1979) paenneen hallitsijaparin palatsista otetuista kuvista saattoi havaita, että Pallotuolit olivat lopulta kuitenkin kelvanneet Farahille suunnittelijan tarkoittamassa alkuperäisessä muodossaan.

Eero Aarnio Designmuseossa 25.9.2016 asti

Advertisements