Olipa kerran eräässä pohjoisessa tasavallassa suuri juhlapäivä

kuva(40)
Ilkka Mattila ja Saija Saarela (kuva: Mert Otsamo)

Tässä me nyt olemme, hiukan väsyneinä, mutta onnellisina ja ylen tyytyväisinä. Itsenäisyyspäivä on vaihtunut tavalliseksi maanantaiksi, jatkot on juhlittu ja oma koti, kullan kallis kutsuu jo. Mutta tätä ennen on tapahtunut paljon kaunista ja hyvää, pienellä jännityksellä höystettynä.


 

Itsenäisyyspäivän aamu alkoi pitkään ja hyvin nukutun yön jälkeen rauhallisissa tunnelmissa. Päätin ottaa prinsessapäivästä kaiken ilon irti, ja venyin ja vanuin vaahtokylvyssä muun perheen puuhatessa aamupalaa leppoisan pyhäpäivän aamun tunnelman vallitessa. Kirjoittelin hieman tänne blogiin, katselin tavarat iltaa varten valmiiksi ja suoriuduin hiljalleen kampaajalle.

Lyhyiden hiusten suuri etu on, että kampauksen laittoon ei montaa hetkeä kulu. Jenny teki meikin, jolle oli mietittynä jopa esikuva: Audrey Hepburn. Olin otettu.

Kun prinsessa minussa oli loihdittu pukua ja lasikenkiä vaille valmiiksi, saapui ritari harmaalla peltihevosellaan ovelle minua noutamaan.

Otsamon ateljeella oli täysi tohina. Oli pop-up -studiota, pukujen noutajaa, kuvaajaa, sovittajaa. Ompelija, Mert ja muu hoviväki tekivät kaikki töitä hihat käärittyinä, mutta syytä toki olikin. Kello raksutti…

Puku oli vielä olkatoppausten kiinnitystä ja laahuksen nappia vailla, mutta päälläni, kun asetuin kuvaajan käskyvallan alle. En osaa olla erityisen luontevasti kameran edessä, mutta ainakin asentojen suhteen sain olla täysin huoleti: Kanerva Mantila ohjasi kädestä pitäen.

Määräävä sääntö monessakin asiassa, mutta ehdottomasti ainakin poseeraamisessa on, että mitä helpommalta se näyttää, sitä vaikeampaa sen on. Amatöörilla lihastärinä alkoi alle 15 sekunnissa oikean asennon löytämisestä, mutta ei se mitään. Kameran näytöltä näin vilahdukselta taideteoksen, jonka mallina olin itse äsken horjunut. En olisi milloinkaan, koskaan enkä ikinä uskonut, että minusta voi saada sellaisen kuvan aikaiseksi! Siihen vaadittiin oikea puku, korut, hiukset, meikki, kuvaaja, valot ja luultavasti myös taikuutta. Kuvaaminen otti aikansa, mutta se aika kannatti käyttää.

Ihan lopuksi meistä otettiin vielä uljaan kavaljeerini kanssa yhteiskuva. Hän edusti isoisänsä perintöfrakissa, jonka vaatturintyötä Mertin rakastettava ompelijaystävä Irja ylisti maasta taivaaseen. Frakki oli menneen maailman professorin lähes jokapaikanvaate, mutta nykypäivänä se on arvokas ylellisyyskappale – ei pelkästää laatunsa, vaan myös muistoarvonsa ansiosta. Pääsiköhän se nyt ensimmäistä kertaa Presidentinlinnaan? Tuskinpa sentään, päätellen kaikista kunniamerkeistä, joita se on kantanut.

Viimeisten ompeleiden jälkeen meillä alkoi olla hiukan kiire kotiin, jossa oli vielä päällysvaatteet,kutsu, henkilöllisyystodistukset ynnä muuta pientä juhlatarviketta. Minuutteja kutsuun merkittyyn aikaan oli jäljellä 53 kun pääsimme kotiin mellakka- ja ratsupoliisipartioiden ohi. Niiden ja mielenosoittajien näkeminen juuri silloin tuntui, sivumennen sanoen, hyvin ristiriitaiselta ja surulliseltakin.

Kotona juhlavaatteet huippuvauhdilla päälle, pari kulausta vettä koneistoon ja samoilla vauhdeilla takaisin ulos ja siellä odottavaan taksiin. Olisikohan silloin ollut kutsuaikaan noin 25 minuuttia. Eihän se riittänyt. Taksinkuljettaja ei oikein tiennyt mikä olisi viisain reitti, oli jonoja ja katusulkuja ja perillä odotetusti aikamoiset ruuhkat. Viimeinen kortteli olikin syytä tikittää jalkaisin pikkutihkussa ja aikamoisessa tuulessa.

Linnan ovella viimein uskalsin hengittää pari vetoa. Melko varmasti olimme lopulta kohteessa yli kolmen viikon matkan jälkeen.


 

 

Ihan ensimmäinen vaikutelma Linnasta oli luontevan ystävällisesti käyttäytyvä henkilökunta. Kaikki olivat niin pakottomasti ystävällisiä, että kirjavaan asiakaspalveluun sopeutunut kansalainen lähes liikuttui. Linnassa tuli oitis tervetullut olo.

Lämmintäkin oli, kuten olemme usein kuulleet itsenäisyyspäivän vastaanotolla olevan. Mutta se jonotus kättelyyn, se ei kestänyt ollenkaan niin kauan kuin olin etukäteen kuvitellut. Ei se ainakaan pitkältä ajalta tuntunut, sillä kanssajuhlijoiden eleganssi oli kuin paraskin 3D-lähetys. Milloin muulloin muka Suomessa pääsee näkemään niin paljon kaunista ja huoliteltua pukeutumista, kampauksia ja harkittuja koruja yhdellä silmäyksellä?

Kättelyvuoro oli se, mihin asti olin mielessäni aina pysäyttänyt filmin, kun olin ajatellut juhlia. Ja se vuoro, kuulkaas, tulee sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta juuri kun olet sopeutunut lämpimään, tasaisesti eteenpäin nytkähtelevään jonoon, jossa välillä vähän astutaan helmoille, vaivihkaa taputellaan otsaa taskuliinalla ja sivumennen varistetaan portaille jokunen kimaltava paljetti.

Keskityin niin kovin olemaan kompastumatta punaisella matolla, etten ole ihan varma muistinko edes sen ainokaisen vuorosanan, joka isäntäparille pitää säällisyyden nimissä lausua, “hyvää itsenäisyyspäivää”. Ellen muistanut, niin tässä se tulee ainakin nyt jälkikäteen: Hyvää itsenäisyyspäivää! Isäntä oli vakava, emäntä sydämellisen sädehtivä tervehtiessämme. Ja niin olimme saapuneet juhliin.

Mutta mistä se kompastumiskammo oikein tulee? Muutenhan käsipäivässä ei mitään suurta darmatiikkaa ole, vaikka käteltävänä on itse presidenttipari. Me täällä tasavallassa olemme aika järkevää väkeä, emmekä hassahda valtionpäämiehistä kuten kuningaskunnissa näyttää tapahtuvan. Tärkeä ja arvokas tilanne se silti luonnollisesti on, saada henkilökohtainen tervetulotoivotus niin korkealta taholta.

Katsoin yhden kerran jälkikäteen sisääntulomme liikkuvana kuvana, ja olisin voinut purra nilkkaani. Ryhti! Että enkö nyt juuri sen hetken olisi voinut pitää lihaskorsetin piukkana ja rentoutua vaikka pari minuuttia myöhemmin? Noh, mitä tehdä? Oppitunti sekin. Jossakin varmasti järjestetään ryhtikoulutusta myös aikuisille eikä vain mallitähteydestä haaveileville tyttösille. Armeijansa käynyt kavaljeerini suoriutui osuudestaan tyylikkäästi, ja sitten pääsimmekin yhdessä punaista mattoa ja sen vieressä tervehtivän henkilökunnan muodostamaa kujaa pitkin tutustumaan Presidentinlinnan sokkeloihin.

Ensimmäinen kohteemme oli Atrium, jonne minulle oli sovittu MTV:n haastattelu suoraan nettilähetykseen. Muutaman harharetken jälkeen osuimme oikeille portaille, jotka olivat paljon kapeammat kuin mitä olimme etsineet. Ylipäätään tilat olivat toinen toistaan kauniimpia, mutta niiden välillä siirtyminen tapahtui usein kapeiden väylien kautta. Kameli ja neulansilmä käväisivät välillä mielessä, mutta verkkainen eteneminen sopi hyvin. Nyt ei enää ollut kiire.

En yhtään tiedä miten haastattelu sujui (jos joku on sattunut kuulemaan, niin palautetta saa antaa), mutta tutusta ja mieleisestä asiasta puhuu ilokseen kun tilaisuus tarjoutuu. Haastattelun jälkeen olimme vapaita tutkimaan Linnan ihmeitä. Kaunista arkkitehtuuria enemmän olin tosin kiinnostunut ihmisistä ja heidän pukeutumisestaan. Siitä ehkä tarinoin toisen kerran enemmän.

Tunnelma linnassa? Tunnelmaa joutuu väistämättä kuvaamaan kliseisellä ilmauksella lämmin ja välitön. Sitähän se oli. Ken muuta väittää, on ollut toisissa bileissä. Yhteinen kutsu ja yhteinen juhlapäivä yhdistivät Linnan kuningattaret ja prinsessat, herrat ja narrit kepeää small talkia harrastavaksi (juhla-)kansaksi.

Juomista ja ruuista luultavasti kotisohvilla tiedetään enemmän kuin mitä minä osaan kertoa. Päivän kiireissä ja jännityksessa syömiset jäivät nimittäin niin vähiin, että juhliin päästyä vatsalaukku oli noin rusinan kokoinen. Kumma kyllä sinne mahtui silti melko monta lasia mainiota mustikkalimonadia, joka ei ollut liian makeaa, ei liian hapokasta. Siitä saattaa tulla meille joulunajan uusi juhlajuoma.

Olin niin surkea peluri, että en maistanut edes Linnan kuuluisaa boolia. Vahvaksi ja greippiseksi sitä väitettiin, mikä tieto oli ihan riittävästi informaatiota minulle.

Juustot, kalakakku ja kylmät pikkupurtavat voin sentään kokemusperäisesti todistaa mainioiksi. Muukin tarjottava näytti herkulliselta. Etenkin sen vuosittain vaihtuvan täytekakun kohdalla kaipasin kipeästi doggy bagia. Ellen Svinhufvud oli tietenkin klassikkokakkuna toinen tarjokas.

kuva(38)
Kalevalaisten Naisten Liiton toiminnanjohtaja Sirpa Huttunen katselee kanssani kaihoisasti parketille

Tanssia tyydyimme seuraamaan turvallisen välimatkan päästä. Puolisolleni on siunaantunut sama vaiva kuin itselleni, eli kaksi vasenta jalkaa. Sellaista sattuu, mutta ristinsä kullakin. Sitä paitsi kaunis, suurenmoinen, ylellinen pukuni ei olisi laahuksineen ollut tanssiparketilla toisten parien jaloissa parhaimmillaan.

Pakko kai nyt silti tunnustaa, että runsaan silkisamettilaahuksen olisi kyllä saanut nostettua napilla ylös, joten puvun syyttäminen oli vähän epäreilua. Alkoi ihan kaduttaa.

Kuten edellisestä kävi varmasti kyllin hyvin ilmi, olen äärettömän tyytyväinen iltapukuuni. Se on suunnittelijansa näköinen ja se on minun näköiseni. Se tekee oikeutta koruilleni ja korut puvulle. Kumpikaan meistä, ei Mert Otsamo enkä minä, joutunut tekemään yhden yhtäkään kompromissia. Kaikki asupalapelin osaset loksahtelivat kohdilleen kuin kalliin kellon koneistossa. Vähän kiire tuli, mutta eikös niin kuulu tullakin? Pieni adrenaliinitilkka veressä pitää vireänä.

Sain asustani runsaasti kiitosta, mikä hivelee ketä tahansa. Positiivinen huomio on myös kiitos suunnittelijalle hyvin tehdystä työstä ja ammattitaidosta. Sattumaltahan ei synny mikään.

Juhla kaikkineen oli minulle ja puolisolleni hieno ja ainutlaatuinen yhteinen kokemus. Arvostamme saamaani kutsua suuresti. Sekin on kiitos tehdystä työstä. Samalla se kannustaa eteenpäin. Näin uskon monen muunkin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolle työnsä ansiosta kutsun saaneen kokevan.

Kiitos tästä.


kuva(37)

Tuhkimokengät ovat visusti tallessa. Eihän sitä koskaan tiedä.

Advertisements

Tarpeeksi pienet kengät

kuva(16)

 

Tapaus Juhlakengät jatkuu.


 

Haudattuani haaveet suomalaisista kengistä keskityin etsimään puhtaasti vain pukuun parhaiten sopivia kipikapikorkkareita.


 

Muutaman ensimmäisen liikkeen jälkeen totuus viimein löysi tiensä otsaluun taakse: saan olla onnellinen, jos löydän edes siedettävät kengät omassa koossani. Juuri oikeanlaisten löytäminen Helsingistä on paitsi vaikeaa myös mahdotonta.

Useimmissa liikkeissä koon 35 – 35,5 jalka käännytettiin jo tuulikaapista pois. Opin nopeasti vastaamaan myyjän avuliaaseen lähestymiseen tehokkaan aikaa säästävästi:”Mitä teillä on alle koon 36?” Usein ei ollut edes sitä kolmekutosta, koska “niitä tulee vain yksi pari, joka ostetaan saman tien.”

Olen sivuuttanut kokohaasteeni hankkimalla kenkiä tasaiseen tahtiin aina kun sopivaa on kohdalle osunut. Jalkinekokoelma onkin sitten enemmän sattumanvarainen kuin käytännöllinen, mutta pääasiassa olen pärjäillyt – toki monipuolisesti pohjallisia ja täytepaloja hyödyntäen. Näin olen onnistunut kieltämään sen ilmiselvän faktan, että olen kenkärajoitteinen.

Kaupungista löytyy pienten jalkojen erikoisliike, mutta ymmärrettävästi sen valikoimat eivät ole valtaisan laajat juhlakengissä. Sitä paitsi siinä ympäristössä jalkani onkin äkkiä isohko. Painopiste on pikkuruisissa.

Ainakin nyt olen saanut hyvän kokonaiskuvan Helsingin kenkäkaupoista.

On niitä, joissa myyjällä on kiire iPhonensa tai kollegoidensa kanssa. On niitä, joissa asiakas voi jäädä kenkä kädessä yksin seisomaan sillä sekunnilla, kun asiakaspalvelijan työaika loppuu. Ja on sellaisia, joissa palvelualttius loppuu veitsellä leikaten, kun käy selväksi, että kauppoja ei tällä kertaa synny . (Hei, on minulla jalat vielä ensi viikollakin!)

Enimmäkseen on kuitenkin niitä hyvän mielen liikkeitä, joissa vilpittömästi halutaan ja yritetään auttaa, neuvotaan toiseen liikkeeseen, kerrotaan mistä ehkä voisi löytyä tarpeeksi pienet kengät, mietitään pohjallisvaihtoehtoja ja pohditaan merkkejä, joita valmistetaan myös keskimääräistä pienempinä. Lopuksi olemme yhdessä pahoillamme ääripääkokojen vähyydestä. Välillä tuli vastaan niin mukavia kenkäkauppiaita, että teki mieli ostaa lähes mitkä tahansa kengät – vain kiitokseksi loistopalvelusta.

Seuraavan kerran sitten. On minulla jalat jatkossakin.

Sovitus 1, metamorfoosi

IMG_9522

Ensimmäisen pukusuunnittelutapaamisen hengästyttävä vauhti jatkui. Sovitus oli studiolla vain muutaman päivän kuluttua siitä, kun suunnittelija oli illalla mittojen ottamisen jälkeen jäänyt suoraan työstämään pukua.


 

Mert oli etukäteen varoittanut, että tämä on nyt sitten vain lakanakankaasta tehty harjoituskappale, jotta en säikähtäisi kankaan vaihtuneen lennossa paria piirua arkisemmaksi. Kuulemma joku morsian on joskus ollut hiukan hämmennyksissään tullessaan ensimmäiseen hääpukusovitukseensa.

Morsiamet osaavat olla vaativia, väitetään, ja totta sen täytyy olla, sillä vaikka puku oli vasta raakilemainen luonnos ja muutaman mitan perusteella ommeltu, se oli istuvampi kuin yksikään valmisvaate. Siihen pukeutuminen oli nautinnollinen kokemus.  Huolimatta kolme numeroa liian isoista sovituskengistä, joilla horjuin peilin eteen, olo oli kuin prinsessalla.

Mert piirsi merkkejä kankaaseen, neulasi sisään sieltä ja täältä, sääti tuolta ja sovitti yksityiskohtia paikoilleen. Suunnitelma eli, detaljit muuttuivat ja tarkentuivat. Olin peilin edessä kuin muotisuunnittelijan luonnoslehtiön sivulle piirtyvä skissi. Lakanakangas koki siinä päälläni ja silmieni edessä muodonmuutosta hengestä lihaksi. Iltapuku oli syntymässä.

Olen rupatteleva ihminen. Rupattelin sovituksessakin asiasta ja asian sivusta. Vaikka Mert oli alati kohtelias, mikä piirre taitaa olla hänessä sisäänrakennettuna, oli helppo huomata missä hänen ajatuksensa olivat: työssä, työssä ja vain työssä – mutta eivät ollenkaan ryppyotsaisesti, vaan luomisen ja keksimisen iloa tuikkien.

Minun juhlani on jo alkanut.

PS. Ei yhtään ainoaa neulanpistoa! Respect.

 

 

 

 

Asun alku

Ensijärkytyksestä ensi-ilon kautta ensitoimiin kävi ylpeä tuleva Linnan juhlien vieras kavaljeereineen.

Sain kutsun korusuunnittelijan ominaisuudessa ja  Rouva Jenni Haukion Kalevalaisten Naisten Liiton kanssa tekemän 80-vuotisjuhlayhteistyön tiimoilta, joten suunnittelemani juhlavuoden Välke-korun pitää päästä ilman muuta kanssani juhliin. Se on kuitenkin tyyliltään arkikoru, tai sellaiseksi sen ainakin itse miellän, joten tiedossa oli siihen pohjautuvan varsinaisen suuren juhlan korun tai korusarjan suunnittelu.


Samaan aikaan korujen kanssa oli syytä ryhtyä suunnittelemaan juhlapukua, jotta kokonaisuudesta tulee juuri niin yhteensopiva kuin haluan. Kultaseppä on kultaseppä – yksityiskohdissa tarkka rasittavuuteen asti.


Prosessi eteni siten, että ensin hahmottelin pari erilaista koruvariaatiota, joihin sopivaa pukutyyliä aloin etsiä selaamalla Googlen kuvahakuja lukemattomilla evening dress -alkuisilla hauilla. Kavaljeeri kääri myös hihansa ja ryhtyi epäröimättä urakkaan. Loppujen lopuksi kahdelta ihmiseltä ei vienyt montaakaan tuntia päätyä yhteen suosikkimalliin, jonka tyyli miellytti molempia ja istui koruun.

Seuraava haaste ratkottavaksi oli löytää suunittelija, jonka mallit kohtaisivat haavekuvan, mutta joka loisi idean pohjalta oman, kantajalleen sopivan iltapukunsa. Tässä saimme kullanarvoista apua Glorian päätoimittajalta Saila-Mari Kohtalta, jonka mieheni tuntee työnsä kautta. Kun hän sai kuvakaappauksen suosikistamme, hän tiesi nanosekunnissa juuri oikean henkilön:”Mert Otsamo on teidän suunnittelijanne”

Totta. Ihan itsestäänselväähän se on, kun sen joku ensin sanoo. Kiitos, Saila-Mari Kohtala!

Seuraava jännityksen aihe oli suunnittelijan työtilanne. Suomessa on muutama haluttu suunnittelija ja yksi varsinainen pukusesonki. Aamun valjetessa alkoi Suuri Mert Otsamon metsästys.